Kielen takana on maailma

Tänään olen saanut kuulla aika monesta suusta, kuinka ihanalta italia kuulostaa. Tiedän, se on minunkin mielestäni maailman kaunein kieli. Olen kuitenkin vastannut monelle, että kun italiaa ymmärtää, ei sitä enää ajattele kauniina kielenä. Sanojen ja äänenpainojen takana piilee kuitenkin aina jokin viesti. 

Aloin opiskella italiaa jo 13-vuotiaana. Kerran viikossa istuin työväenopistossa opettelemassa fraaseja ja kielioppisääntöjä. Mummot ihmettelivät kateellisina, kuinka minä saatoin muistaa kaiken ulkoa. 

Olin motivoitunut. Katselin italiankielisiä elokuvia, kuuntelin Eros Ramazzottia ja minulla oli italiankielinen kirjeystäväkin. Minusta Italia oli ihana ja lämmin maa, jossa miehet ovat romanttisia ja jossa kaikki on tyylikästä. 

Oma kuvitelmani Italiasta sortui, kun lähdin Venetoon vaihto-oppilaaksi. Olin 17-vuotias blondi ja minulla oli hauskaa. Tajusin kuitenkin pian, että italialaisetkin ovat vain ihmisiä. Kaiken sen tyylikkyyden takana piilee erilaisuuden pelkoa, ja monet romanttiset miehetkin ovat vain mielisteleviä miehiä. 

Italialaisessa koulussa ei tarvitse osata ajatella, pitää vain muistaa asioita ulkoa. Kirjoitustaito on aliarvostettua, samoin kielitaito.

Hetken päästä tajusin, että olen lukenut enemmän kirjoja italiaksi kuin moni italialainen ystäväni, ja että minä tiedän paremmin, minkä sanan eteen h-kirjain oikeasti kuuluu.

Vaikka edelleen puhunkin päivittäin italiaa, huomaan kielitaitoni jo hieman ruostuneen. Aksenttini oli ennen niin roomalainen, että puhelimessa minua saattoi luulla roomalaiseksi. Nykyään kyllä huomaa, että olen suomalainen.

Minusta on hienoa osata jotakin kieltä niin hyvin, että pääsen kulttuuriin oikeasti sisään. Ymmärrän vitsit ja tiedän, kuinka niihin voi reagoida. Tiedän, ketä teititellään. Osaan kertoa oikeat asiat mulkeroille. Kielen takana on ihan oma maailmansa, joka ei aina ole niin kaunis kuin kieli itse, mutta siltikin tosi arvokas.