Hyvästä ruoasta

Minulta kysytään usein ravintolasuosituksia, enkä koskaan osaa vastata niihin. Moni kysyjä ehkä ajattelee minun olevan ylimielinen nirppanokka, joka ajattelee vain oman ravintolansa olevan hyvä, mutta asia ei missään nimessä ole näin.

Minä en vain nimittäin yksinkertaisesti ehdi kovinkaan usein syömään ravintoloissa, koska:
a) Olen lähestulkoon aina itse töissä
b) Olen pienen lapsen mammanpojan äiti

Minusta Turussa on äärimmäisen monta hyvää ravintolaa, kuten esimerkiksi Tintå, Smör, Panini, Pinella ja Sergio's. Myös viinibaari E.Ekblom on ihana. Aina, kun vain saamme mummon tänne Turkuun, käymme syömässä illallista yhdessä edellämainituista paikoista.

Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että suomalaisesta ravintolakulttuurista puuttuu rentous. Roomassa asuessamme meillä oli tapana vaellella Trasteveren alueella ja poiketa suunnittelematta syömään johonkin alueen trattorioista. Vastassa oli yleensä itse paikan omistaja, joka seilasi pöytien ja keittiön välissä. Ruokalistan sai kuulla vain suullisesti. Sisustuksessa ei ollut kehumista. Silti näillä reissuilla olen saanut kokea ikimuistoisimmat makuelämykseni.

Suomessa en ole koskaan saanut kokea yhtä autenttisia makuelämyksiä. Se ei tietenkään ole keittiömestareiden vika, vaan se on suomalaisen ruokakulttuurin vika. Meillä ei kansalliskeittiötä, josta olla ylpeitä. Tämän tajuaa, kun saa vieraakseen ulkomaalaisen, joka haluaa mennä suomalaiseen ravintolaan syömään. Silloin huomaa, että lähes kaikkien suomalaisten ravintoloiden kuvauksessa mainitaan ravintolan olevan skandinaavishenkinen, ranskalaistyylinen tai pohjoismainen.

Italiassa en ole koskaan esimerkiksi törmännyt ravintolaan, joka mainostaisi olevansa italialainen ravintola kreikkalaisin maustein. Luulen, että sellaisen ravintolan ikkunoihin heiteltäisiin mätiä kananmunia. 

Italialainen ruokakulttuuri on ihanan joustamatonta. On sääntöjä, joita pitää lähes poikkeuksetta noudattaa. Carbonaraan ei kuulu kerma. Kalaruokiin ei kuulu juusto. Pastan pitää olla al dente. Me Suomessa sen sijaa olemme tottuneet soveltamaan ihan liikaa.

Olen huomannut, että suurin osa ihmisistä ei yhtään tiedä, mitä on italialainen ruoka. Tai siis, suurin osa luulee, että italialainen ruoka on pastaa, risottoa, pizzaa ja tiramisua. Mutta ei se riitä. On pastaa ja on italialaista pastaa. On pizzaa ja on italialaista pizzaa. On risottoa ja on italialaista risottoa.

Monissa häissä olen törmännyt italialaiseen menuhun. Menussa on ollut esimerkiksi parmankinkkuun käärittyjä viinirypäleitä ja ylikypsää riisiä, johon on sekoitettu juustokuutioita. Kaikki on tietenkin haettu seisovasta pöydästä ja syöty samalta lautaselta.

"Saanko minä mennä keittiöön?" mieheni on kysynyt ja pyöritellyt silmiään. Sekään ei ole ylimielisyyttä, vaan se on täydellisyyteen pyrkimistä. Italialainen ei hyväksy keskinkertaisia suorituksia.

Välillä tuntuu, ettemme me suomalaiset tiedä paremmasta. Hyväksymme keskinkertaisuuden, vaikka suurin osa meistä on matkustellut joka maailman kolkkaan. Moni muistelee kaiholla Ranskassa syömiään ostereita, Napolissa syömäänsä pizzaa ja vietnamilaisen katukeittiön antimia. Suomessa sen sijaan syödään tyytyväisinä läheisen aasialaishenkisen ravintolan kastikkeita, jotka on otettu suoraan tölkistä.

Suomessa siis syömme näitä tölkkiaterioita hienossa ravintolamiljöössä, valkoisen pöytäliinan äärellä kiillotetuin aterimin. Eikä ravintolan omistaja ole koskaan paikalla. Täällä taidetaan käsittää rentous vähän eri tavalla.

Huokaus.

Trattoriassa ei käytetä edes viinilaseja, mutta silti ruoka maistuu.