Intohimosta ja sen puutteesta

Usein, kun minua pyydetään kertomaan yrityksestämme, ihmiset kysyvät meidän taustoistamme. Moni yllättyy, kun kerron, ettei miehelläni ole kokin eikä leipurin koulutusta, enkä minäkään ole kauppatieteilijä. Meillä on vain intohimo.

Mieheni on niin rakastunut taikinoihin, että hän viettää kaiken vapaa-aikansa tutkimalla erilaisia reseptejä ja tekemällä YouTube matkoja maailman eri leipomoihin. Hänellä on taskussaan sata muistilappua, joihin hän on kirjannut mahdollisia makuyhdistelmiä.

Minä puolestani keksin jatkuvasti uusia tapoja tuoda tuotettamme ihmisten tietoisuuteen. Minulla on koko ajan sata uutta ideaa mielessäni. Minun intohimoni on tehdä asioita eri tavalla kuin muut. Olen aina ollut sellainen. Yläasteella kuuntelin The Beatlesia ja kuljeskelin hippivaatteissa sillä aikaa, kun ikätoverini räkivät maahan S-Marketin roskakatoksessa. Toimittajaopiskelijana tein radiojutun Villikellarista, jossa harjoitettiin sadomasokismia, kun muut haastattelivat isoveljiään.

Eilen osallistuin Varsinais-Suomen yrittäjien järjestämään tapahtumaan, kasvuiltaan, jossa sain tutustua kolmeen erilaiseen kasvuyrittäjään. Esimerkeistä minulle jäi erityisen hyvin mieleen nuoren yrittäjän viisi kuukautta sitten Tampereelle perustama salaattibaari, josta on heti alusta asti tehty sellainen, että se on helppo kopioida franchising-ketjuksi.

Olin samanaikaisesti vaikuttunut ja hämilläni. Oli hienoa, kuinka yritys oli panostanut markkinointiin sekä laitteisiin. Toisaalta kuitenkin etsin miehen silmistä intohimon pilkettä, kun hän kertoi tuotteestaan. Sitä ei näkynyt. En oikeastaan tiedä, miksi haluaisin mennä syömään salaattia juuri tähän paikkaan.

Minusta suomalaisen ruoka- ja yrityskulttuurin ongelma on juurikin intohimon puute. Me olemme pienestä asti tottuneet ruokaloiden buffet-linjastoihin ja keitettyihin perunoihin. Minkään ei tarvitse maistua miltään, kunhan sitä on paljon ja kunhan ei jää nälkä. Moni ravintola-alan yrittäjä noudattaa samaa periaatetta oman yrityksensä toiminnassa.

Tukusta voi ostaa valmiiksi kuorittuja perunoita, pizzataikinapalloja, hampurilaispihvejä ja pikkuleipätaikinaa. Joka ikinen kerta, kun asioin tukussa, näen muiden ihmisten ahtavan kärrynsä  täyteen näitä tuotteita.

Silloin kysyn itseltäni: Olemmeko me ihan hulluja?

Jos muut yrittäjät selviävät puolet vähemmällä vaivalla tuotteidensa valmistamisesta, ja silti onnistuvat myymään niitä, miksi ihmeessä me näemme niin paljon vaivaa? 

Silloin muistan ne S-Marketin roskakatoksessa maahan räkivät teinit. Minä en halua olla yksi heistä. Minä pääsen paljon pidemmälle.

Tämän kuvan itsetehdyistä arancinoista on ottanut intohimolla valokuvaukseen suhtautuva Suvi Kesäläinen.