mercoledì 26 marzo 2014

Intohimosta ja sen puutteesta

Usein, kun minua pyydetään kertomaan yrityksestämme, ihmiset kysyvät meidän taustoistamme. Moni yllättyy, kun kerron, ettei miehelläni ole kokin eikä leipurin koulutusta, enkä minäkään ole kauppatieteilijä. Meillä on vain intohimo.

Mieheni on niin rakastunut taikinoihin, että hän viettää kaiken vapaa-aikansa tutkimalla erilaisia reseptejä ja tekemällä YouTube matkoja maailman eri leipomoihin. Hänellä on taskussaan sata muistilappua, joihin hän on kirjannut mahdollisia makuyhdistelmiä.

Minä puolestani keksin jatkuvasti uusia tapoja tuoda tuotettamme ihmisten tietoisuuteen. Minulla on koko ajan sata uutta ideaa mielessäni. Minun intohimoni on tehdä asioita eri tavalla kuin muut. Olen aina ollut sellainen. Yläasteella kuuntelin The Beatlesia ja kuljeskelin hippivaatteissa sillä aikaa, kun ikätoverini räkivät maahan S-Marketin roskakatoksessa. Toimittajaopiskelijana tein radiojutun Villikellarista, jossa harjoitettiin sadomasokismia, kun muut haastattelivat isoveljiään.

Eilen osallistuin Varsinais-Suomen yrittäjien järjestämään tapahtumaan, kasvuiltaan, jossa sain tutustua kolmeen erilaiseen kasvuyrittäjään. Esimerkeistä minulle jäi erityisen hyvin mieleen nuoren yrittäjän viisi kuukautta sitten Tampereelle perustama salaattibaari, josta on heti alusta asti tehty sellainen, että se on helppo kopioida franchising-ketjuksi.

Olin samanaikaisesti vaikuttunut ja hämilläni. Oli hienoa, kuinka yritys oli panostanut markkinointiin sekä laitteisiin. Toisaalta kuitenkin etsin miehen silmistä intohimon pilkettä, kun hän kertoi tuotteestaan. Sitä ei näkynyt. En oikeastaan tiedä, miksi haluaisin mennä syömään salaattia juuri tähän paikkaan.

Minusta suomalaisen ruoka- ja yrityskulttuurin ongelma on juurikin intohimon puute. Me olemme pienestä asti tottuneet ruokaloiden buffet-linjastoihin ja keitettyihin perunoihin. Minkään ei tarvitse maistua miltään, kunhan sitä on paljon ja kunhan ei jää nälkä. Moni ravintola-alan yrittäjä noudattaa samaa periaatetta oman yrityksensä toiminnassa.

Tukusta voi ostaa valmiiksi kuorittuja perunoita, pizzataikinapalloja, hampurilaispihvejä ja pikkuleipätaikinaa. Joka ikinen kerta, kun asioin tukussa, näen muiden ihmisten ahtavan kärrynsä  täyteen näitä tuotteita.

Silloin kysyn itseltäni: Olemmeko me ihan hulluja?

Jos muut yrittäjät selviävät puolet vähemmällä vaivalla tuotteidensa valmistamisesta, ja silti onnistuvat myymään niitä, miksi ihmeessä me näemme niin paljon vaivaa? 

Silloin muistan ne S-Marketin roskakatoksessa maahan räkivät teinit. Minä en halua olla yksi heistä. Minä pääsen paljon pidemmälle.


Tämän kuvan itsetehdyistä arancinoista on ottanut intohimolla valokuvaukseen suhtautuva Suvi Kesäläinen.



















sabato 15 marzo 2014

Halu kasvaa

"Musta on tullut iso poika! Kato vaikka" poikani toteaa joka aamu herätessään ja venyttää itsensä niin pitkäksi kuin suinkin vaan pystyy. Oikeasti tämä kolmevuotias villikko ei ole vielä edes metrin pituinen.

Minulla on vähän sama olo yrityksemme suhteen. Kasvamme hurjaa vauhtia. Aluksi työllistimme kaksi osa-aikaista työntekijää, nyt meillä on viisi kokoaikaisesti työskentelevää loistotyyppiä apunamme. Taikinakone on käynyt pieneksi. Jääkaappien määrä on tuplaantunut. Asiakkaat jonottavat.

Olen alusta asti suhtautunut yrittämiseen hieman varauksella. Muistan, kuinka vielä ennen avajaisia vitsailin bussipysäkkimainontaa myyvän henkilön kanssa siitä, että ehkä sitten joskus meilläkin on varaa mainostaa näkyvästi. "Joo, sitten, kun meistä tulee valtakunnallinen ketju!" minä totesin leikkimielisesti.

Jo silloin tiesin, että konseptimme oli todella erilainen verrattuna muihin pizzapaikkoihin, mutta ajattelin, että korkeintaan pyörittäisimme yritystämme vuokrasopimuksen loppuun saakka. En kuvitellutkaan, että 29 neliön kokoinen liiketilamme voisi joskus käydä meille pieneksi. Roomassa pizzapaloja myydään jopa puolet pienemmistä koloista, ajattelin.

Olin aika hölmö. Nykyään me nimittäin leivomme tuplasti enemmän pizzaa kuin yksikään pieni kolo Roomassa. Me kasvamme. Ihmiset ovat alkaneet puhua meistä. He osaavat jopa lausua yrityksemme nimen oikein. Joskus asiakas vastaa puhelimeen, ja sanoo: "Hei, mä olen täällä Pizzaaariumissa! Tuu säkin tänne!" Silloin sydämeni itkee onnesta.

Meille on käynyt vähän samalla tavalla kuin pienelle pojallemme. Aluksi emme edes tajunneet kasvamamme, mutta parin vuoden uurtamisen jälkeen emme muuta haluakaan kuin kasvaa. Missiomme on muuttaa suomalaisten käsitystä pizzasta, ja aika monen turkulaisen kohdalla olemme siinä onnistuneetkin.

Nyt me unelmoimme siitä, että tuotettamme saisi myös muualta kuin Turusta. Tai oikeastaan emme enää vaan unelmoi, vaan teemme koko ajan valtavasti töitä sen eteen, että voisimme avata lisää toimipisteitä.

Tätä unelmaa en olisi ennen uskaltanut sanoa ääneen, mutta sittemmin olen oppinut, että unelmistaan kannattaa puhua. Silloin ne saattavat jopa toteutua.


Kuva: Suvi Kesäläinen



















martedì 11 marzo 2014

Kotona




Olen viettänyt viimeiset kolme päivää lapsuudenkodissani Muuramessa. Keskimäärin käyn täällä kerran vuodessa, mutta silti tuntuu, ettei mikään koskaan muutu. 

Äidin kodissa on viisi kelloa, jotka tikittävät kaikki eri tahtiin. Piha on täynnä puita. Naapurissa haukkuu sama koira. Huoneeni seinissä on edelleen John Lennonilta lainattuja lausahduksia.

Tänään kävin Jyväskylässä kampaajalla. Kaikki tuntui pieneltä ja autiolta, vaikka se kaikki onkin joskus tuntunut tosi suurelta. Ihmiset puhuivat hassusti. Ostoskeskuksen ensimmäisessä kerroksessa oli edelleen sama salaattibaari kuin kymmenen vuotta sitten. 



Näin entisen kouluni, kirjaston, ruokakaupan sekä donitsikahvilan, jossa olin myyjänä. Punaraitaiset bussit ajoivat samaa reittiä kuin ennenkin.

Tänne palatessani en koskaan tunne sellaista tunnetta kuin kotiseuturakkaus. Jotkut sen sijaan rakastavat tätä paikkaa niin paljon, että haluavat viettää koko elämänsä täällä. 

Totta puhuen Turkukaan ei herätä minussa suuria tunteita, mutta koti on nyt siellä. Poikanikin on alkanut sanoa jo "simmottis" ja "tämmöttis". Ehkä hän osaa joskus selittää minulle, mitä se kotiseuturakkaus oikein on.




domenica 2 marzo 2014

Mikä maksaa?

Yrittäjänä olen oppinut näkemään monet asiat ihan uusin silmin.

Esimerkiksi keskustellessani italialaisten ystävieni kanssa, huomaan monen kauhistelevan sitä, kuinka kallista kaikki Suomessa on. Grazie al cazzo, haluaisin vastata. Kyllä, Italiassa espresso maksaa alle euron, kun Suomessa siitä saa pulittaa kolme euroa. Moni ei kuitenkaan ole ottanut huomioon sitä, että italialaisen baristan palkka on puolet suomalaisen kahvilatyöntekijän palkasta –ja se maksetaan useimmiten pimeänä. Myös kahvipavut maksavat Suomessa lähes kaksi kertaa enemmän kuin Italiassa. On syytä ottaa huomioon myös se, että italialaiskahvilassa saatetaan yhden minuutin aikana tehdä jopa kuusi espressoa, kun taas monessa suomalaiskahvilassa se on koko päivän saldo.

Suomalaisille puolestaan ongelmallista on vesi. Se ei saisi ravintolassa maksaa mitään. Moni ei kuitenkaan käsitä, ettei vesi ole ilmaista sellaisissakaan paikoissa, joissa se ei maksa mitään. Se tarkoittaa vain sitä, että veden hinta on sisällytetty muiden tuotteiden hintoihin. Vesi itsessäänhän ei maksa juuri mitään, mutta ravintoloitsija on joutunut ostamaan laseja sitä varten (laseja, jotka rikkoutuvat kiitettävää tahtia). Ravintoloitsija on myös palkannut työntekijän tarjoilemaan ruoka-annoksia ja juomia (myös veden). Ravintoloitsija maksaa vuokraa toimitilasta, jossa tarjoilee vettä. Ravintoloitsija myös kuluttaa pesuainetta sekö vettä vesilasien pesuun.

Meidän ravintolassamme ei ole tarjolla hanavettä, koska meillä ei ole tarpeeksi tilaa sen tarjoilemiseen. Sitä varten pitäisi nimittäin olla oma vesipiste. Tämän vuoksi meiltä saa ostaa lähdevettä pullossa. Soodavettä sen sijaan saa hanasta. Kaikki vedetkin maksavat jotain. Tämä on monelle asiakkaalle järkytys. He kutsuvat sitä rahastukseksi, eivätkä niele motiivejamme.

Jos jossain vaiheessa pääsemme muuttamaan suurempaan toimitilaan, ja alamme tarjoilla myös hanavettä, aiomme periä siitäkin pienen korvauksen. Myymme niin paljon tuotteita mukaan, ettei olisi reilua nostaa hintoja vain siksi, että veden pitää olla "ilmaista".

Moni ei myöskään ymmärrä sellaisia korvauksia kuin kilometrikorvaus ja laskutuslisä. Asiakkaat kutsuvat niitäkin rahastukseksi. Mutta onhan ihan reilua, että putkimies, joka on ajanut kolmekymmentä kilometriä korjatakseen putkesi, saa siitä asianmukaisen korvauksen. Hän on kuitenkin luultavasti ostanut yritykselleen pakettiauton, jonka arvo alenee huippuvauhtia ja josta hän maksaa verot ja vakuutuksen. Hänen täytyy myös silloin tällöin tankata polttoainetta ajopeliinsä, koska muuten hän ei asiakkaan luokse edes pääsisi. Jos kilometrikorvausta ei olisi eriteltynä laskussa, saattaisi putkimies laskuttaa saman korvauksen kaikilta. Sinä siis ehkä maksaisit myös kauempana asuvan asiakkaan kilometrikorvaukset.

Myös laskutuslisä on ihan ymmärrettävä lisä. Laskun tekemiseen kuluu aikaa. Vanhanaikaiset laskut on tulostettava paperille (paperia ja tulostinmustetta kuluu), ne on suljettava kirjekuoreen ja niihin on ostettava postimerkki. Kyllä. Viisi euroa on ihan sopiva lisä tässä tapauksessa.

Kamalaa rahastusta tämä yrittäminen.  



Tästä ollaan valmiita maksamaan ihan mitä vain.