Italia vs. Suomi

Minä 18v.

Olen tuntenut mieheni jo yli kahdeksan vuotta. Italian kielestä ja kulttuurista olen ollut kiinnostunut puolet elämästäni. Välillä mietin, onkohan minustakin tullut italialainen, mutta sitten aina totean, että ei. Minä olen suomalaiseksi syntynyt ja suomalaisena pysyvä.

Kahden kulttuurin keskellä eläminen on välillä kuitenkin hurjaa ja lapsen myötä kulttuurierot ovat kärjistyneet entisestään. Muistan, kuinka hormonihuuruissani kauhulla seurasin italialaisten sukulaisten yritystä juottaa sokeroitua kamomillauutetta vastasyntyneelle vauvallemme ja kuinka italialaiset isovanhemmat järkyttyivät, kun pistin lapsen talvella parvekkeelle nukkumaan. Minulta myös koko ajan kysytään, joko olen liikutellut kolmevuotiaan poikani esinahkaa (!).

Niin. Jos Suomessa yhteisöllisyys on hyvin olematonta, Italiassa se menee överiksi. Miehelleni on esimerkiksi ihan normaalia puhua minun hiivatulehduksestani isälleen, koska tämä sattuu olemaan lääkäri. Myös anoppini vaihdevuosioireita on puinut koko suku yhteisen ruokapöydän äärellä.

Tämä on tietenkin vain yksi esimerkki. Monessa perheessähän tällaiset jutut ovat tabuja, joten lienen loppujen lopuksi onnellisessa asemassa siinä, että mieheni perheessä asioista puhutaan niiden omilla nimillä, jopa huutaen.

Koska olen osittain kasvanut aikuiseksi italialaisessa kulttuurissa (lähdin vaihto-oppilaaksi Italiaan, kun olin 17-vuotias), huomaan omaksuneeni monia italialaisia tapoja ja tottumuksia, joista moni liittyy ruokaan. En koskaan esimerkiksi syö salaattia ennen pääruokaa, enkä etenkään sekoita sitä lämpimän ruoan kanssa. Pastaa en saa kurkusta alas, jos se ei ole al dente. En voisi ikinä sekoittaa salaattiini hedelmiä enkä pistää pizzaani ananasta. Sen sijaan voin juoda cappuccinoa aterian päätteksi ja syödä aamiaiseksi puuroa, mitä kunnon italialainen ei koskaan tekisi.

Minä en ole myöskään omaksunut naisen roolia kotitöiden tekijänä. Meillä mies kokkaa lapselle ruoat valmiiksi pakastimeen. Minä sitten vain lämmitän niitä ja tarjoilen pastan kera. En myöskään juurikaan välitä siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Italialaiselle sen sijaan "fare bella figura" on todella tärkeää tilanteessa kuin tilanteessa. Olen ehkä saanut myös maineen kylmänä ja välinpitämättömänä skandinaavina, koska en ole koko ajan soittelemassa Italian sukulaisillemme, vaikka oikeasti minulla ei ole aikaa soittaa suomalaisillekaan sukulaisille.

Italiassa olen oppinut hyvin väittelemisen taidon. Tämän takia saatan joskus vaikuttaa hieman töykeältä, kun puhun toisen ihmisen päälle. Olen myös oppinut kirjoittamaan, lukemaan ja puhumaan italiaa niin hyvin, että italialainen mieheni kysyy minulta, miten jokin sana kirjoitetaan (viimeksi tämä tapahtui viisi minuuttia sitten).

Kahden kulttuurin keskellä eläminen on kiehtovaa ja auttaa ymmärtämään monia asioita, mutta siinä on yksi pulma: koskaan ei tunne olevansa sataprosenttisesti kotonaan.

Minä esimerkiksi kaipaan Italiasta ihmisten välittömyyttä. Suomessa suurin osa ihmisistä on kuin mörököllejä, joille toisen ihmisen kanssa kommunikointi tuntuu olevan jotenkin luonnotonta. Koskaan ei tiedä, saako moikkaukseen vastauksen ja astuuko ihminen askeleen taaksepäin, kun tätä yrittää halata. Tämän takia sitä usein itsekin välttelee puolitutun tervehtimistä ja halaamista, koska ei ole kiva joutua luonnottomiin tilanteisiin.

Italiassa aikaa viettäessäni minä sen sijaan kaipaan omaa rauhaa. Siellä ei nimittäin saa olla yksin edes yksin lenkille lähtiessään. Ainakaan jos sattuu olemaan blondi.

Se, mistä olen kahden kulttuurin keskellä eläessäni onnellinen, on se, että pystyn tulkitsemaan tunteita molemmilla kielillä. Italialaisten laulujen sanat koskettavat minua ihan yhtä paljon kuin suomalaisten laulujen sanat. Ymmärrän, mikä on italialaisen elokuvan syvin merkitys ja tajuan, mikä on autossaan käsillään yksin huitovan tyypin tunnetila.

Sen sijaan minua harmittaa vähän, ettei italialainen mieheni vieläkään oikein ymmärrä suomalaista kulttuuria, eikä pysty esimerkiksi kovinkaan sujuvasti lukemaan kirjoittamiani tekstejä. Mutta ehkä se onkin loppujen lopuksi ihan hyvä juttu.