Olen tyhmä

Ihmiset aika usein voivottelevat sitä, kuinka tyhmiä toiset ihmiset ovat. Niin minäkin joskus teen. 

Minusta esimerkiksi sellaiset ihmiset, jotka lähtevät karkuun, kun heitä tervehtii, ovat melko tyhmiä. Ja sellaiset, jotka keskittyvät aina puhumaan kateelliseen sävyyn vain muiden saavutuksista tekemättä kuitenkaan itse mitään. 

Tyhmä oli myös erään kuntokeskuksen jumppaohjaaja, joka tällä viikolla ohjasi jumppaansa silmät kiinni ja keskittyi poseeraamaan kuntosalin puolella treenaaville lihaskimpuille sen sijaan, että olisi kannustanut ryhmäänsä liikkumaan. 

Mutta aika usein voivottelen sitä, kuinka tyhmä itse olen. Sanon vääriä asioita, olen aina myöhässä, aloitan ihan liian monia projekteja samaan aikaan, unohdan soittaa ystävälle, en lue tarpeeksi ajoissa tenttiin ja tuhlaan kaikki rahani.

Olen tyhmä ja myönnän sen. Tämä on mielestäni aika fiksua.

Tyhmä kuori punajuuret ilman käsineitä... Huomenna työskentelen asiakaspalvelutehtävissä.

Kampaajan työllistäminen kannattaa

 

Vielä muutama vuosi sitten minulla oli tapana sulkeutua kerran kuussa tunniksi vessaan ja värjätä kaakeleita, korvanlehtiäni, pyyhkeitä ja vähän hiuksianikin. Lopputulos ei koskaan ollut erityisen hyvä, koska en omistanut peiliä, jolla olisin voinut peilata takaraivoani. Monta vuotta tukkani oli siis edestä vaalea ja takaa tumma.  En osannut levittää väriä niin, ettei se olisi imeytynyt päänahkaani. Mutta koska olin köyhä opiskelija, kampaajien hinnastot hirvittivät.

Sitten yhtäkkiä innostuin kokeilemaan tukan värjäämistä kampaajalla. Minulle oli juuri syntynyt vauva, ja ajattelin lahjoittaa itselleni hetken hiljaisuutta kampaajan tuolissa. Sain eteeni kasan naistenlehtiä ja vahvaa kahvia. Takanani hääri mukava nainen, joka jutteli niitä näitä. Minä olin juuri ryhtymässä yrittäjäksi, ja kyselin kampaajalta, miltä yrittäminen tuntuu. Sain vertaistukea.

Lopputulos oli loistava. Kokenut kampaajan sai kotizombin näyttämään jumalattarelta. Mieleni teki hymyillä jokaiselle vastaantulijalle.

Sen käynnin jälkeen en ole enää itse myrkyttänyt itseäni hiusväreillä. En, vaikka kuukausituloni olisivat olleet neljäsataa euroa. Kampaajalla hiusten värjäyttäminen ja leikkaaminen maksaa noin sata euroa, mutta superkampaajani osaa värjätä hiukseni niin, ettei kasvuraja tule esiin yhtä voimakkaasti kuin itse värjäämässäni tukassa. Yksi käynti kerran puolessatoista kuukaudessa siis riittää.

Hinta on kymmenkertainen markettiväriin verrattuna, mutta kampaajalla käydessäni minä työllistän suomalaisen yrittäjän, saan hyvän mielen sekä säästän pyyhkeitäni.

Minun luottokampaajani nimi on Miia ja hän työskentelee viehättävässä Unikissa. Viimeisten kahden vuoden aikana jouduin kerran leikkauttamaan hiukseni toisella kampaajalla, ja tunsin syyllisyyttä. Luottokampaajaan kiintyy!

Luottokampaajalta saa myös somasti tarjoiltua kahvia ja pikkumakeaa. 

PS. Huomasin juuri, että Unikiin etsitään uutta tekijää. Jos siis olet alan ihminen, suosittelen suurella sydämellä.

Mun napa on sun napa

Nousin perjantaina kello 5.39 Helsingin-junaan. Pari tuntia myöhemmin join pikaiset Starbucks-aamukahvit ystäväni kanssa. Hänellä oli syntymäpäivä, mutta siitä huolimatta hän tuli seurakseni DreamDo-aamuseminaariin. Luulen, että aihe kiinnosti enemmän minua kuin häntä, sillä ystäväni ei ollut ennen eilistä juurikaan perehtynyt aiheeseen.

DreamDo on Saku Tuomisen ja hänen yhteistyökumppaneidensa luoma globaali verkkopalvelu, jossa ihmiset voivat kertoa, mistä unelmoivat ja ehkä myös saada apua niiden toteuttamiseen. 

Itse olen ikuinen unelmoija, joten olen tietenkin alusta asti ollut innoissani tästä absurdilta kuulostavasta ideasta. 

DreamDo-seminaari järjestettiin vanhassa elokuvateatterissa. Ensin Tuominen nousi lavalle kertomaan, mikä on DreamDo. Sitten saimme nauttia uskomattomista tositarinoista. Kaksi nuorukaista oli ajanut pakettiautolla Nepaliin ja rakennuttanut sinne pari koulua. Naiset olivat tehneet lehden, jossa ei ollut mainoksen mainosta. Suomalainen mediatyöläinen oli tehnyt mielenkiintoisen matkan buddhalaiseen ajatusmaailmaan. Lopuksi meille esittäytyi britti, joka oli perustanut start up -tukikohdan Moskovaan. 

Kuuntelin tarinoita mielenkiinnolla. Oli hienoa huomata, että suurin osa näistä ihmisistä oli onnistunut unelmiaan toteuttamalla auttamaan myös muita. 

Totuushan nimittäin on, että suuri osa maapallon ihmisistä voi unelmoida, mutta unelmien toteuttaminen on monille mahdotonta. Joissakin maissa lapset saattavat joutua elättämään perheensä tekemällä 12-tuntisia työpäiviä. Naisten on pakko myydä itseään. Rikollisuus on nielaissut miehet. Tällaiset ihmiset unelmoivat luultavasti hyvin yksinkertaisista asioista: suihkusta, lämpimästä ruuasta, koulunkäynnistä, rakkaudesta, omasta kotiovesta. 

Tällaisen ihmisen voi pelastaa vain toinen ihminen tai kuolema. 

Tämän vuoksi minua on hieman nolottanut kertoa omista unelmistani. Minusta ne ovat olleet melko itsekkäitä. Mietin, onko minun unelmistani hyötyä kenellekään muulle? 

Sitten tajusin, että tietenkin on. Minä olen esimerkiksi perustanut yrityksen, josta hyötyy tällä hetkellä aika moni ihminen. Maksamme palkkaa viidelle työntekijälle, ostamme vihanneksia torikauppiaalta, tilaamme paljon tuotteita Italiasta. Lisäksi teemme pizzallamme aika monta asiakasta tyytyväisiksi.

En mitenkään keksi, miten voisin tällä hetkellä auttaa toisella puolella maailmaa asuvia köyhiä lapsia, mutta aion toteuttaa unelman jostakin vielä suuremmasta. Sitten voin vaikka jonain päivänä perustaa turvakodin kehitysmaahan. 

Unelmat, vaikka ne olisivatkin itsekkäitä, synnyttävät uusia unelmia ja uusia tekoja. Loppupäässä siis mikään unelma ei ole itsekäs. 

Tiedän esimerkiksi, että ystäväni unelmoi uudesta, hoikemmasta vartalosta. Hän on onnistunut pudottamaan painoa jo yhden kolmevuotiaan verran. Tähän mennessä projektista ovat hyötyneet hänen itsensä lisäksi ainakin kuntosali, personal trainer, vaateteollisuus sekä rasvattoman maitorahkan valmistaja. Sekä tietysti me kaikki muut ihmiset, joista on kivaa viettää aikaa hyvinvoivan ja itsevarman tyypin seurassa. 

Oikeat sanat

Ihailen ihmisiä, joilla on taito löytää aina ne oikeat sanat. Tiedättehän ne sellaiset tyypit, jotka eivät koskaan vaikuta vaivaantuneilta, takeltele tai änkytä. Ihmiset, jotka aina seisovat sanojensa takana. 

Nämä ihmiset eivät suinkaan aina ole esiintyjiä. Oikeita sanoja voi tuottaa myös kirjallisesti. Esimerkiksi Eeva Kolulla ja Saku Tuomisella on mielestäni oikeiden sanojen löytämisen taito. 

Mietin sitä, tulevatko nämä sanat lonkalta, vai ovatko ne pitkän mutustelun ja harkinnan tulos? Loppujen lopuksihan kyse on vain lauserakenteista ja sanavalinnoista. 

Sen sijaan, että sanoisi: "Olemme yllättyneitä seminaarin suosiosta", voikin sanoa "olemme mykistyneitä seminaarin suosiosta". Yhden sanan muuttaminen tekee lauseesta heti paljon vaikuttavamman. 

Minusta tuntuu, että itse en koskaan löydä oikeita sanoja. Minulla on aina kiire. Olen huolimaton. Mieleeni virtaa jatkuvasti sanoja kahdella eri kielellä. Jos minulta esimerkiksi kysyy tietä, voi eksyä pahemman kerran, koska en vain osaa selittää suorintakaan reittiä selkeästi. 

Minä pidän valtavasti sanoista. Erityisesti kirjoitetussa muodossa. Siksi haluaisinkin oppia löytämään aina ne oikeat sanat. Luulen, että minun pitää ensin oppia karsimaan sanojani. Siten ehkä keskityn vain niihin, joilla on merkitystä. 

Nuorena jaksaa

En tiedä, käsittääkö kovinkaan moni kanssani tekemisissä oleva sitä, kuinka nuori minä olen. Saatan ehkä näyttää vanhemmalta. Olen äiti, olen yrittäjä, olen opiskelija. Olen silti vasta 26. 

Nuoruus on toisaalta hyvä asia, toisaalta huono. Silloin tällöin pizzeriamme asiakkaat haluavat esimerkiksi puhua omistajan kanssa. Moni ei tajua, että se pizzapaloja lämmittävä myyjäyttö onkin myös putiikin omistaja. Myös työntekijöitä on joskus vaikea käskyttää, koska voisimme ihan hyvin olla opiskelutovereita. 

Nuorilla ei ole iän mukanaan tuomaa viisautta, mikä saattaisi auttaa päätöksenteossa (kenen idea ylipäätään oli perustaa laatupizzeria ostoskeskukseen?). Elämänkokemusta on vähän, työkokemusta sitäkin vähemmän. Virheiden tekeminen on helppoa, mutta onneksi niistä oppii. 

Nuoruudella on onneksi myös myönteisiä vaikutuksia. Minulle esimerkiksi sosiaalisen median käyttö on arkipäivää. Olen alkanut käyttää internetiä 10-vuotiaana. Tämä ei todellakaan ole itsestäänselvyys yritysmaailmassa. Olen myös melko kansainvälinen ja kielitaitoinen. Näen muut kulttuurit rikkautena, en uhkana. 

Hullujen päätösten tekeminen on nuorena helppoa, kun ei ole ehtinyt kerätä ympärilleen valtavaa määrää maallista omaisuutta. On helppo kirjoittaa jokainen kalenterin sivu täyteen menoja ja valvoa kaiket yöt heräilevää taaperoa hoitaen. 

En kyllä ehkä jaksaisi tätä kaikkea, jos olisin kymmenen vuotta vanhempi. Mutta haluan ajatella, että jos olen nyt tarpeeksi ahkera, voin sitten nelikymppisenä mennä vaikka töihin. 

Lämpimiä laseja ja klimppikeittoa... Bon appetit!

Tänään kävin monen vuoden tauon jälkeen yliopistolla lounaalla. En tiedä, onko minusta tullut yrittäjyyden myötä liian nirso, vai onko ruoan taso heikentynyt viime aikoina, mutta syömäni punajuuri-aurajuustokeitto joka tapauksessa oli jotain ihan kamalaa. Eikä kyseessä edes ollut opiskelijahintainen lounas, vaan maksoin keittoannoksesta normaalihinnan (5,70€).

Keiton väri ei viitannut lainkaan punajuureen, vaan pikemminkin tomaattikastikkeeseen. Koostumus oli hyytelömäinen. Keittoa oli suurustettu aivan liikaa ja siinä oli epäilyttäviä klimppejä. Kaiken lisäksi keitto oli haaleaa. Minun oli pakko syödä annos, koska minut on opetettu siihen, mutta olen varma, että mieheni olisi jättänyt sen lautaselle. 

Vaikka opiskeluaikoina söinkin lähes päivittäin opiskelijaruokalassa, ja ruoka olikin useimmiten ihan syötävää, ruokaloissa minua ovat aina häirinneet suunnattomasti seuraavat seikat:

- Vesilasit ovat aina kuumia tai märkiä. Hyi. 
- Ruoka on aina haaleaa.
- Perunat ovat aina raakoja. 
- Ruoat on lähes aina maustettu samalla tavalla. 

Ymmärrän, että ruokaloiden pitää pysyä budjetissa, eikä opiskelijaruokalalta voi olettaa ravintolatasoisia makuelämyksiä, mutta edellämainittujen epäkohtien korjaaminen ei maksaisi yhtään mitään. Keittäjien pitäisi olla vain ihan vähän huolellisempia.

Ihmettelen myös, kuka mahtaa keksiä reseptit ruokaloille? Tiedän, että suurin osa käyttää eineksiä, mutta esimerkiksi tämänpäiväinen keitto oli selvästi paikan päällä valmistettua, koska mikään eineskään ei maistu yhtä pahalta. Mutta miksi kaikki ruoat maistuvat samalta?

Jamie Oliver, voisitko käydä Suomessa? Please.

Kuva täältä

Italia vs. Suomi

Minä 18v.

Olen tuntenut mieheni jo yli kahdeksan vuotta. Italian kielestä ja kulttuurista olen ollut kiinnostunut puolet elämästäni. Välillä mietin, onkohan minustakin tullut italialainen, mutta sitten aina totean, että ei. Minä olen suomalaiseksi syntynyt ja suomalaisena pysyvä.

Kahden kulttuurin keskellä eläminen on välillä kuitenkin hurjaa ja lapsen myötä kulttuurierot ovat kärjistyneet entisestään. Muistan, kuinka hormonihuuruissani kauhulla seurasin italialaisten sukulaisten yritystä juottaa sokeroitua kamomillauutetta vastasyntyneelle vauvallemme ja kuinka italialaiset isovanhemmat järkyttyivät, kun pistin lapsen talvella parvekkeelle nukkumaan. Minulta myös koko ajan kysytään, joko olen liikutellut kolmevuotiaan poikani esinahkaa (!).

Niin. Jos Suomessa yhteisöllisyys on hyvin olematonta, Italiassa se menee överiksi. Miehelleni on esimerkiksi ihan normaalia puhua minun hiivatulehduksestani isälleen, koska tämä sattuu olemaan lääkäri. Myös anoppini vaihdevuosioireita on puinut koko suku yhteisen ruokapöydän äärellä.

Tämä on tietenkin vain yksi esimerkki. Monessa perheessähän tällaiset jutut ovat tabuja, joten lienen loppujen lopuksi onnellisessa asemassa siinä, että mieheni perheessä asioista puhutaan niiden omilla nimillä, jopa huutaen.

Koska olen osittain kasvanut aikuiseksi italialaisessa kulttuurissa (lähdin vaihto-oppilaaksi Italiaan, kun olin 17-vuotias), huomaan omaksuneeni monia italialaisia tapoja ja tottumuksia, joista moni liittyy ruokaan. En koskaan esimerkiksi syö salaattia ennen pääruokaa, enkä etenkään sekoita sitä lämpimän ruoan kanssa. Pastaa en saa kurkusta alas, jos se ei ole al dente. En voisi ikinä sekoittaa salaattiini hedelmiä enkä pistää pizzaani ananasta. Sen sijaan voin juoda cappuccinoa aterian päätteksi ja syödä aamiaiseksi puuroa, mitä kunnon italialainen ei koskaan tekisi.

Minä en ole myöskään omaksunut naisen roolia kotitöiden tekijänä. Meillä mies kokkaa lapselle ruoat valmiiksi pakastimeen. Minä sitten vain lämmitän niitä ja tarjoilen pastan kera. En myöskään juurikaan välitä siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Italialaiselle sen sijaan "fare bella figura" on todella tärkeää tilanteessa kuin tilanteessa. Olen ehkä saanut myös maineen kylmänä ja välinpitämättömänä skandinaavina, koska en ole koko ajan soittelemassa Italian sukulaisillemme, vaikka oikeasti minulla ei ole aikaa soittaa suomalaisillekaan sukulaisille.

Italiassa olen oppinut hyvin väittelemisen taidon. Tämän takia saatan joskus vaikuttaa hieman töykeältä, kun puhun toisen ihmisen päälle. Olen myös oppinut kirjoittamaan, lukemaan ja puhumaan italiaa niin hyvin, että italialainen mieheni kysyy minulta, miten jokin sana kirjoitetaan (viimeksi tämä tapahtui viisi minuuttia sitten).

Kahden kulttuurin keskellä eläminen on kiehtovaa ja auttaa ymmärtämään monia asioita, mutta siinä on yksi pulma: koskaan ei tunne olevansa sataprosenttisesti kotonaan.

Minä esimerkiksi kaipaan Italiasta ihmisten välittömyyttä. Suomessa suurin osa ihmisistä on kuin mörököllejä, joille toisen ihmisen kanssa kommunikointi tuntuu olevan jotenkin luonnotonta. Koskaan ei tiedä, saako moikkaukseen vastauksen ja astuuko ihminen askeleen taaksepäin, kun tätä yrittää halata. Tämän takia sitä usein itsekin välttelee puolitutun tervehtimistä ja halaamista, koska ei ole kiva joutua luonnottomiin tilanteisiin.

Italiassa aikaa viettäessäni minä sen sijaan kaipaan omaa rauhaa. Siellä ei nimittäin saa olla yksin edes yksin lenkille lähtiessään. Ainakaan jos sattuu olemaan blondi.

Se, mistä olen kahden kulttuurin keskellä eläessäni onnellinen, on se, että pystyn tulkitsemaan tunteita molemmilla kielillä. Italialaisten laulujen sanat koskettavat minua ihan yhtä paljon kuin suomalaisten laulujen sanat. Ymmärrän, mikä on italialaisen elokuvan syvin merkitys ja tajuan, mikä on autossaan käsillään yksin huitovan tyypin tunnetila.

Sen sijaan minua harmittaa vähän, ettei italialainen mieheni vieläkään oikein ymmärrä suomalaista kulttuuria, eikä pysty esimerkiksi kovinkaan sujuvasti lukemaan kirjoittamiani tekstejä. Mutta ehkä se onkin loppujen lopuksi ihan hyvä juttu.

Pieni potilas, onnellinen äiti

Kovinkaan moni ei tee radikaaleja ratkaisuja, kun lapset ovat pieniä. Kiinnostava työpaikkailmoitus jätetään lehteen, opiskelut unohdetaan, eikä uudelle paikkakunnalle muuteta, koska "lapset ovat vielä niin pieniä ".

Tämä on ihan ymmärrettävää, ovathan pienet lapset vielä kovin riippuvaisia vanhemmistaan. Mutta aina ei voi odottaa. 

Joku voi tehdä innovaation, kun lapsi on vielä kohdussa, toinen saattaa saada unelmiensa työpaikan, kun lapsi on vielä vauva. 

Niin minullekin kävi. Tartuin tilaisuuteen ryhtyä yrittäjäksi, kun poikamme oli vasta vuoden vanha. Tätä päätöstä olen katunut ainoastaan silloin, kun hän on ollut sairas. Olen nimittäin lähes joka kerta joutunut kutsumaan ulkopuolisen hoitajan hoitamaan sairasta poikaani, koska työntekijämme eivät ole olleet käytettävissä tai koska työntekijöitä ei ole ollut.

Tänään pojalle nousi taas kuume, mutta tällä kertaa pystyin kysymään yhdeltä kolmesta työntekijästämme, pääsisikö hän aloittamaan vuoronsa aikaisemmin huomenna. Hän pääsee! Ja minä saan itse hoitaa sairaan lapseni! 

Tällaiset pienet jutut tekevät yrittäjän onnelliseksi. 

Olisipa aitous muotia

Nyt on jo vuosi 2014. Elämme lähes täydellisessä maailmassa. Eri medioissa meitä tuijottavat täydelliset kasvot, meille esitellään täydellisiä vartaloita ja meille kerrotaan, miten täydellinen ulkomuoto saavutetaan. Meitä myös opetetaan ajattelemaan oikealla tavalla. Pitää olla itsekäs, mutta samalla antelias. Pitää ympäröidä itsensä hyvillä ihmisillä ja unohtaa vääränlaiset tyypit. Pitää osata leipoa ja kääriä susheja. Syödä proteeinia ja gluteenittomia viljoja. Pitää olla karvaton ja välttää aurinkoa, mutta silti ruskettua. Pitää tehdä lapsia, mutta elää kuin sinkku. Pitää olla laiha, mutta lihaksikas.

...On siis aika vaikeaa olla täydellinen. 

Minusta täydellisyys on tylsää, koska se on niin keinotekoista.

Minä rakastan aitoja ihmisiä. Sellaisia, jotka nauravat kyyneleet silmissä. Sellaisia, jotka punastuvat. Sellaisia, joilla on raskausarpia. Sellaisia, jotka liikkuvat, koska nauttivat siitä. Sellaisia, jotka eivät liiku, koska eivät nauti siitä. Sellaisia, jotka leipovat syntymäpäiväjuhliin aidon kermakakun. Sellaisia, jotka pelkäävät pimeitä katuja ja kompastumista liukkaalla. Sellaisia, jotka eivät mielistele.

Olen tutustunut elämäni aikana moniin erilaisiin ihmisiin, monista erilaisista kulttuureista. Olen nähnyt häikäilemättömiä yrityksiä päästä jonkun toisen ihmisen suosioon. Olen kuullut ilkeitä juoruja. Olen saanut pettyä monta kertaa.

Ehkä tämän takia lapset ovat minusta niin sympaattisia. Lapset eivät tiedä vielä mitään keinotekoisesta täydellisyydestä