lunedì 25 agosto 2014

Tarttua toimeen

Tiedän monia sellaisia tyyppejä, jotka aina sanovat, että haluaisivat tehdä jotain, mutta eivät sitten kuitenkaan tee. Joskus asiat nimittäin saattavat tuntua itseään suuremmilta. Aasin selästä ei sovi kiivetä elefantin selkään. Ei pysty, ei voi, ei ole aikaa. Pitää vielä miettiä.

Minä en ole sellainen ihminen. Päinvastoin. Minun pitäisi miettiä hieman enemmän. Pitäisi punnita erilaisia vaihtoehtoja, laskea, säätää. Sitten yrittää tehdä päätös jonkin teoreettisen prosessin pohjalta. Mutta minusta se on liian pitkä tie, koska tovin jahkailtuaan saattaa huomata, että juna meni jo. 

Tämä on erittäin riskialtis tapa tehdä valintoja. Virheitä kun sattuu tekevälle. 

Näin minulle kävi, kun aloin maahantuoda pienten tuottajien luomuviinejä, koska niitä ei saa Alkosta. Myöhemmin tajusin, ettei niitä saa Alkosta, koska sellaiset viinit eivät toistaiseksi kuulu Alkon vuosittaiseen ostosuunnitelmaan. Suurin osa ravintoloista puolestaan ostaa kaikki viininsä joltakin suuremmalta maahantuojalta, joka pystyy takaamaan alhaiset hinnat ja monipuolisen valikoiman. Ihan loogista. 

Onneksi virheiden tekeminen ei ole vaarallista. Aina voi vaihtaa suuntaa. Nyt etsinkin siis myös sellaisia viinejä, jotka kuuluvat Alkon ostosuunnitelmaan. Että saisimme myytyä edes jotain. Ajattelin tutustua myös muutamiin olutpanimoihin.

Oikeastaan minua ei yhtään harmita, että olen tehnyt tämän virheen. Olen tavannut monta viinintekijää henkilökohtaisesti, olen nähnyt, miten viiniä valmistetaan ja huomannut, että myös itse viinintekijät tekevät jatkuvasti virheitä. Loistoviinillä saattaa olla kliseinen etiketti tai liian erikoinen nimi. Viinintekijällä voi olla hallussaan upea tila, jossa maistellaan hänen tuotoksiaan auringonlaskua katsellen, mutta viinistä sen sijaan voi puuttua sielu. 

Olen oppinut, että parhaat jutut tulevat sydämestä, ja kun on pistänyt sydämensä peliin, kaikki muukin kyllä ennen pitkää järjestyy.











sabato 23 agosto 2014

Hyviä ihmisiä

Joskus tuntuu siltä, että suurin osa ympärillä pörräävistä ihmisistä on pahoja. Tai ei välttämättä pahoja, mutta kateellisia, itsekkäitä ja röyhkeitä. Teennäisiä ja uteliaita.

Viime aikoina olen kuitenkin saanut yllättyä positiivisesti. Olen törmännyt kadulla kivaan tyyppiin. Olen saanut kuulla, että meistä on puhuttu hyvää ja olen yllättynyt ihmisten avuliaisuudesta.

Teennäisiä ihmisiä on paljon, mutta niin on onneksi aitojakin. Kiitos, että olette. 




mercoledì 20 agosto 2014

"Anna sille vaikka taikinakone!"

Minusta on kasvanut yrittäjä ihan pikku hiljaa. Olinhan aina kuvitellut itseni luovalle alalle ja sitten löytänyt itseni pizzerian tiskin takaa. Oikeastaan luovempaa alaa ei olekaan, mutta valitettavasti yrittämiseen liittyy myös taloudellinen puoli. Yritystoiminnassa ei ole mitään järkeä, jos se ei ole kannattavaa.

Ensimmäiset kuukaudet minulle tuotti todella paljon vaikeuksia ajatella, että asiakkaat ihan oikeasti halusivat maksaa tuotteistamme. Olin niin iloinen jokaisesta asiakkaasta, että minun teki mieli antaa kaikille jokin mainoslahja. Olinkin ihan liian lepsu leimakortin leimojen kanssa, lahjoitin leipiä ja ylimääräisiä pizzapaloja melkein jokaiselle, joka vaikutti edes yhtään tyytyväiseltä pizzaansa. Usein, kun asiakas oli ostanut meiltä niin monta tuotetta, että päivämme oli pelastettu, saatoin mennä keittiöön ja kysyä Lucalta: "Voi ei! Mitä minä nyt voin lahjoittaa?!"

Aluksi Luca oli mukana juonessa ja hänkin kiikutti usein pöytiin ilmaisia nutellapizzoja. Asiakkaat olivat tietenkin tyytyväisiä, koska eihän Suomessa ole tapana saada mitään kaupan päälle. Sitten kävi niin, että asiakasmäärät lähtivät rajuun nousuun. En usko, että se johtui pelkistä ylimääräisistä maistiaisista, vaan toivottavasti myös siitä, että olimme tehneet tavattoman paljon työtä pizzojemme eteen.

Kun sitten kiireisenä päivänä joku alkuaikojen kanta-asiakkaistamme tupsahti vitriinin eteen ja osti hirvittävän paljon pizzaa, minä kiirehdin keittiöön ihmettelemään, että mitä voisinkaan taas antaa kaupan päälle. Silloin Luca huudahti puolivihaisena, että anna sille vaikka taikinakone!

Silloin minä tulin järkiini. Mehän maksamme ihan järjetöntä vuokraa ja teemme työtä kolmessa vuorossa seitsemänä päivänä viikossa. Ei minun tarvitse lahjoittaa mitään kenellekään. Päinvastoin, minun täytyy myydä. Olisi sitä paitsi epäreilua asettaa asiakkaat eriarvoiseen asemaan keskenään.

Nykyään saatan tarjota mukavalle asiakkaalle kahvin, ja ne erityisimmät asiakkaat olen kutsunut meille kotiin illalliselle. Illallisten järjestäminen on  tosin jäänyt toistaiseksi hieman vähemmälle, koska olemme lähestulkoon aina töissä...











venerdì 15 agosto 2014

Avioerolapsi


Mikään ei ole pysyvää. Etenkään kahden ihmisen välinen rakkaus. Maailma muuttuu ja ihminen muuttuu. On siis ihan ymmärrettävää, että ihmiset eroavat. Jos ei ole hyvä olla, on parempi sulkea yksi ovi ja avata toinen.

Minulla on onneksi maailman paras aviomies, emmekä ole eroamassa. Sen sijaan pohdin usein sitä, kuinka omien vanhempieni ero on vaikuttanut minuun.

Kun vanhempani erosivat, olin vielä vauva. Minä en siis onneksi tiedä avioeroriidoista mitään. Hieman vanhempana minulla oli tapana katsella vanhoja valokuvia ja ihmetellä, kuinka isäni saattoi istua meidän kotisohvallamme. Minulle oli normaalitilanne asua äidin kanssa ja vierailla isän luona vain silloin tällöin.

Minä en olisi halunnut mennä isäni luo ollenkaan. En pitänyt kesälomista mökillä.  Kaipasin kavereitani. Olisin halunnut oman huoneen. Kerran lukittauduin vessaan, kun isä tuli hakemaan minua. Minä olisin halunnut itse päättää, milloin mennä, mutta lapsen mielipiteellä ei ole näissä asioissa mitään merkitystä.

Kun on avioerolapsi, joutuu sopeutumaan kahden perheen elämään. Isän luona sain aina käyttää tietokonetta ja olinkin ehkä ensimmäinen keskisuomalaislapsi, joka keskusteli chatissä (se oli tuohon aikaan turvallista, koska koko chatissä oli vain kolme keskustelijaa). Sain aina hyvää ruokaa ja katsoin mäkihyppykilpailuita. Äidin kotona piirtelin seiniin ja kuuntelin John Lennonia. Minulla oli kaksi hamsteria ja kuvasin niistä elokuvia äidin työpaikalta lainassa olleella videokameralla.

Neljännellä luokalla tein jopa laulun, jonka kertosäkeessä laulettiin, että yksin olen aina vaan. Äitini otti sen hieman vakavasti ja hommasi minulle iltapäiviksi hoitajan, joka olikin mielenterveyskuntoutuja ja jota lopulta hoidinkin minä. 

10-vuotiaana siis opin, että parempi olla yksin kuin huonossa seurassa. Minun paras ystäväni oli koira. 

Vanhempieni ero on vaikuttanut minun elämääni todella paljon, monista eri näkökulmista. Olen joskus ehkä hieman liian sopeutuvainen, isä ei ole koskaan ollut läsnä arjessani ja olen opetellut olemaan paljon yksin. Toisaalta olen oppinut, ettei elämä ole mustavalkoista. Olen saanut matkustella paljon. Olen nähnyt, että yksinkin voi pärjätä, vaikka olisikin neljän lapsen yksinhuoltaja. 

Minä en ole ainoa. Oikeastaan melkein kaikkien ystävieni vanhemmat ovat eronneet. Se on ihan normaalia.

Nykyään puhutaan paljon siitä, kuinka ihmiset eroavat liian helposti, mutta aika harvoin puhutaan siitä, kuinka helposti ihmiset hyväksyvät huonon parisuhteen. Minusta on hienoa, että meidän yhteiskunnassamme voi erota. Maailmassa on myös monia sellaisia paikkoja, joissa se ei edes ole mahdollista. 

Mutta vaikka ero onkin toisaalta hyvä asia, olen ihan varma, että jokainen lapsi siitä kärsii. Erityisesti sellaisessa tilanteessa, jossa hänen omaa tahtoaan ei kuunnella. Jos lapsi sanoo, ettei halua mennä toisen vanhemman kotiin, voisi ehkä tehdä muutakin kuin pakottaa. En usko, että se tekee lapsen itsetunnolle hyvää. 

"Lapsella on oikeus kahteen vanhempaan" toitotetaan joka paikassa. Tämän vuoksi monen lapsen on pakko vierailla toisen vanhempansa luona, vaikka ei itse haluaisi. Monesti toinen vanhempi on lapselle täysin vieras, ehkä jopa psyykkisesti sairas henkilö, joka ei edes osaa olla vanhempi. Tällaisista tapaamisista päätetään useimmiten oikeudessa, eikä lapsen omalla mielipiteellä ole aikuisten taistellessa mitään merkitystä. 

Minun lähipiirissäni on yksi tällainen tapaus ja kun ajattelen pientä koululaistyttöä, joka viranomaisten pakottamana joutuu matkustamaan kaksi kertaa kuussa toiselle puolelle Suomea tapaamaan erikoista vanhempaansa, kyyneleet nousevat silmiin. Hän ei haluaisi sinne mennä, koska ei tunne oloaan turvalliseksi. Mutta hänen on pakko.

Vaikka itse olenkin ollut vanhempieni suhteen onnekas, olen silti lapsuudessani kärsinyt siitä, etten ole saanut itse päättää. Toivottavasti lapset joskus tulevaisuudessa saavat. 


giovedì 14 agosto 2014

Mikä on taidetta?



En ole koskaan ollut mikään taidefriikki, mutta olen silti aina ihaillut taiteilijoita. Minusta taiteen avulla voi selittää paljon sellaisia asioita, joihin sanat eivät pysty. 

Taide liikuttaa, ei pelkästään tunteita, vaan myös maailmaa. 

Itse en miellä taiteeksi pelkästään perinteisiä taidemuotoja, kuten kirjallisuus tai kuvataide. Minusta jopa tv-ohjelma voi nykyään olla taidetta. Samoin ruoka.

Ihmisissä olen aina arvostanut syvällisyyttä, ja sitä taiteilijoissa useimmiten on. Jos työkseen joutuu jatkuvasti inspiroitumaan ympärillään olevasta, ei kannata keskittyä pelkkiin pinnallisuuksiin. 

Taide voi olla joskus parempaa seuraa kuin paras ystävä. Minua taide on auttanut suunnattomasti, kun olen joutunut vaikeisiin tilanteisiin. Roomassa asuessani kirjoitin proosarunoja. Ne pitivät minut kiinni suurkaupungin sykkeessä. Paperi ymmärsi minua aina. 

Myös tanssi on aina ollut minulle tärkeä tapa ilmaista itseäni. Vaikka en enää käykään tanssitunneilla, tanssin edelleen päivittäin. Laitan musiikin soimaan ja teen piruetteja olohuoneessa. Se näyttää ehkä hullunkuriselta, mutta minua se auttaa pitämään jalat maassa ja tunteet hallinnassa. 

Minusta on harmi, kuinka erilaiset taidemuodot nähdään usein vain suorittamisena. Työväenopistossa valokuvauskurssia vetää tympääntynyt vanha herra ja tanssikoulun tanssinopettaja keskittyy vain siihen, että muistaa oman koreografiansa. Tällaiset ihmiset tappavat taiteen. 

Sitten välillä mietin, että ehkä minulla on ihan oma käsitykseni taiteesta. Ehkä mekaaninen suorittaminenkin oikeastaan on taidetta, koska se kertoo tästä maailmasta: lasketuista kaloreista ja täyteen ahdetuista kalentereista. 

Itse ajattelin kuitenkin taas huomenna tanssia. 




venerdì 8 agosto 2014

Lapsissa on kauneus

Kahdeksanvuotiaana olin sitä mieltä, etten haluaisi ikinä tulla äidiksi. Ajattelin, että voisin hankkia sen sijaan viisi koiraa. Kasvaessani onneksi tajusin, että lapsissa on kauneus.

Monet aikuiset etsivät elämässään ikuista kauneutta, hyvää oloa, nuoruutta, rakkautta ja kokemuksia, mutta eivät tajua, että se kaikki onkin lapsissa. Lapsuudessa. Me olemmekin siis jo eräällä tavalla kokeneet kaiken sen, mitä nyt etsimme.

Aikuiset hakevat vastauksia terapiasta, kun oikeasti rakentavampaa olisi viettää hetki kolmevuotiaan kanssa.


Minun kolmevuotiaani tykkää kauheasti leikkiä lääkäriä. Hänellä on oma lääkärinsalkku, jossa on kaarimalja, stetoskooppi ja muoviset silmälasit. Leikkiin kuuluu se, että aikuinen menee makaamaan sohvalle ja vetää peiton korviinsa. Sitten tulee huolestuneen näköinen lääkäri, joka laittaa lasit päähänsä ja kuuntelee stetoskoopilla päätä, polvia, vatsaa ja kyynärpäitä. Hän antaa kaarimaljan, johon saa oksentaa.

Sitten hän toteaa: "Kaikki on hyvin, mutta sinun täytyy syödä paljon mansikoita ja paljon mustikoita ja nukkua paljon."

Kolmevuotiaat eivät ole koskaan väärässä. 



Lääkäri











giovedì 7 agosto 2014

Kulinaristien valtakunta


Minä niiin rakastan ruokaa. Sen takia minusta on käsittämätöntä, miksi meille tuputetaan niin paljon huonoa ruokaa joka paikassa. Ja kaiken lisäksi vaikuttaa siltä, että ihmiset rakastavat huonoa ruokaa. 

Tietenkin kaikki on suhteellista, mutta minusta huonoa ruokaa ovat esimerkiksi pitkälle jalostetut raaka-aineet, einekset, esanssilta maistuvat kevyttuotteet ja valmiskastikkeet. 



Minä olin lapsena paljon yksin kotona, ja sain syödä hurjan paljon eineksiä (en syyllistä sinua äiti, älä suutu). Minun elimistöni ei siis ehkä tämänkään vuoksi suostu enää sulattamaan yhtäkään lihapiirakkaa tai nakkisämpylää. 

Minut tekee todella surulliseksi se, että vaikka kuinka haluaisin suojella omaa lastani teollisilta makukokemuksita, on se lähes mahdotonta, ainakin jos meinaa itse tehdä työtä. Päiväkodin ruokalistalla nimittäin on lähes päivittäin kinkkua tai nakkeja. Välipalaksi on kiisseliä. Päiväkodissa lapseni on oppinut myös vaatimaan makarooneihinsa ketsuppia, vaikka olemme yrittäneet välttää sen käyttöä kotona.



En voi enää tehdä asialle oikein mitään, sillä tiedän, että samat makuelämykset toistuvat kuitenkin läpi kouluajan: natriumglutamaatti, nitriitti, lisäaine, suola, sokeri. Vaikka kuinka söisimme kotona aitoa ruokaa, on jälkeläiseni makuaisti jo tottunut eineksiin. Ja me kaikkihan tiedämme, että makumieltymykset syntyvät maistelemalla samoja ruokia yhä uudelleen ja uudelleen. 




Tällä tavalla kasvaa joukko kulinaristeja, jotka eivät enää edes osaa tunnistaa, miltä aito ruoka maistuu. Siispä useissa "ravintoloissakin" on tarjolla vain valmiskastikkeita ja suojakaasuun pakattuja hampurilaissämpylöitä. On erittäin todennäköistä, ettei edes ravintolakokki tajua, mikä sellaisessa ruoassa mättää.


Minä tulen tästä niiiin vihaiseksi. En ymmärrä, miksi ihmiset päivä toisensa jälkeen maksavat tällaisesta ruoasta? Miksi vanhemmat eivät tee ruokavallankumousta päiväkoteihin ja kouluihin? 

Puuh. Hengästyttää. Ehkä nyt minun pitää nyt vain rauhoittua ja leipoa kakku. 

Ps. Blogi on palannut kesälomalta! Jee!

domenica 22 giugno 2014

"Joku"

Kun olin lapsi, meidän perheessämme oli ylimääräinen perheenjäsen. Se oli Joku. Aina Joku oli jättänyt leivänmuruja sohvaan, Joku oli unohtanut vetää vessan ja Joku oli syönyt kaikki keksit. "Ai, oliko se taas joku?" äiti tiedusteli, kun ihmetteli tapahtunutta. Kaikkia nauratti, eikä ketään enää kiinnostanut, kuka se Joku oli.

Aikuisena huomaan, ettei joku-ajattelu olekaan vain meidän perheen sisäpiirijuttu. Aina on joku muu, joka hoitaa homman. En tiedä, johtuuko se laiskuudesta, motivaation puutteesta vai huonosta tiedonkulusta eri tahojen välillä, mutta alan olla perinpohjin kyllästynyt siihen, ettei kukaan halua ottaa vastuuta mistään tai ottaa askelta eteenpäin.

Päivittäisissä askareissa joku-ajattelu ei ole niin vakavaa. Me esimerkiksi odotimme kaksi vuotta, kunnes joku tuli korjaamaan liiketilamme rikkinäisen oven. Tosin odotamme edelleen, että joku tulisi laittamaan siihen uuden lukon.

Lukonpuute ei onneksi haittaa työskentelyämme, mutta joku-ajattelu toimii valitettavasti myös paljon tärkeämmissä asioissa. Joku-ajattelu on minulle tuttua esimerkiksi ostoskeskuksen työvaliokunnasta. Siellä me yrittäjät ja myymäläpäälliköt yhdessä mietimme, miten saisimme houkuteltua asiakkaita Turun keskeisimmällä paikalla sijaitsevaan kauppakeskukseen. En voi sanoa, että kukaan niissä tapaamisissa olisi millään tavalla liekeissä. Sen sijaan usein monen tunnin palaverit menevät sen pohtimiseen, minä päivänä kannattaa pistää mainos paikallislehteen. Viimeisimmissä kokouksissa on mietitty sitä, kenelle markkinoinnin miettiminen voitaisi ulkoistaa, koska emme osaa tehdä sitä itse. Joku muu osaa ehkä paremmin.

Minusta asioiden ulkoistainen ei ole yhtään huono juttu. Päinvastoin. Aina on kuitenkin olemassa henkilö, jonka otettava ensimmäinen askel. Ja oikeastaan, jos henkilö on yhtään kiinnostunut siitä, mitä ollaan tekemässä, olisi hyvä, jos hän ottaisi useammankin askeleen. Seuraisi vierestä. Varmistaisi, että asiat tehdään hyvin. Kertoisi, millaisen lopputuloksen haluaisi saavuttaa.

Epäilen, että suurissakin organisaatioissa joku-ajattelu on tänäkin päivänä voimissaan. Luulenpa, että sitä harjoitetaan jopa eduskunnassa.


Joku laittoi laukkuuni dinosauruksen!
































mercoledì 18 giugno 2014

Hyvä diili

Olemme Lucan kanssa joutuneet pohtimaan viime viikkoina aika paljon sitä, mitä haluamme tehdä. Meille on yhtäkkiä tarjottu kahta erilaista loistodiiliä, mutta emme ole varmoja, kumpaan tarttua. Molemmissa tapauksissa menettäisimme vähän ja saisimme paljon. 

Toinen vaihtoehto olisi loikkaus yhteen ihan uuteen projektiin. Saisimme taas tehdä paljon virheitä ennen kuin systeemi alkaisi rullata. Silti se kuulostaa upealta mahdollisuudelta tehdä taas jotain erilaista. 

Toinen vaihtoehto puolestaan olisi aloittaa uudelleen alusta. Tekisimme vähemmän virheitä, mutta kaikki tekemämme virheet tulisivat meille todella kalliiksi. Ympärillämme pyörisi enemmän hyviä tyyppejä, maailma olisi lähempänä. 

Olemme päättäneet pysyä avoimina molemmille vaihtoehdoille. Onneksi meillä on niin vähän rahaa, ettemme voi tehdä ihan kaikkea. 

Vatsassa on perhosia. Jotain jännittävää tapahtuu pian. 









 




giovedì 12 giugno 2014

Kielen takana on maailma

Tänään olen saanut kuulla aika monesta suusta, kuinka ihanalta italia kuulostaa. Tiedän, se on minunkin mielestäni maailman kaunein kieli. Olen kuitenkin vastannut monelle, että kun italiaa ymmärtää, ei sitä enää ajattele kauniina kielenä. Sanojen ja äänenpainojen takana piilee kuitenkin aina jokin viesti. 

Aloin opiskella italiaa jo 13-vuotiaana. Kerran viikossa istuin työväenopistossa opettelemassa fraaseja ja kielioppisääntöjä. Mummot ihmettelivät kateellisina, kuinka minä saatoin muistaa kaiken ulkoa. 

Olin motivoitunut. Katselin italiankielisiä elokuvia, kuuntelin Eros Ramazzottia ja minulla oli italiankielinen kirjeystäväkin. Minusta Italia oli ihana ja lämmin maa, jossa miehet ovat romanttisia ja jossa kaikki on tyylikästä. 

Oma kuvitelmani Italiasta sortui, kun lähdin Venetoon vaihto-oppilaaksi. Olin 17-vuotias blondi ja minulla oli hauskaa. Tajusin kuitenkin pian, että italialaisetkin ovat vain ihmisiä. Kaiken sen tyylikkyyden takana piilee erilaisuuden pelkoa, ja monet romanttiset miehetkin ovat vain mielisteleviä miehiä. 

Italialaisessa koulussa ei tarvitse osata ajatella, pitää vain muistaa asioita ulkoa. Kirjoitustaito on aliarvostettua, samoin kielitaito.

Hetken päästä tajusin, että olen lukenut enemmän kirjoja italiaksi kuin moni italialainen ystäväni, ja että minä tiedän paremmin, minkä sanan eteen h-kirjain oikeasti kuuluu.

Vaikka edelleen puhunkin päivittäin italiaa, huomaan kielitaitoni jo hieman ruostuneen. Aksenttini oli ennen niin roomalainen, että puhelimessa minua saattoi luulla roomalaiseksi. Nykyään kyllä huomaa, että olen suomalainen.

Minusta on hienoa osata jotakin kieltä niin hyvin, että pääsen kulttuuriin oikeasti sisään. Ymmärrän vitsit ja tiedän, kuinka niihin voi reagoida. Tiedän, ketä teititellään. Osaan kertoa oikeat asiat mulkeroille. Kielen takana on ihan oma maailmansa, joka ei aina ole niin kaunis kuin kieli itse, mutta siltikin tosi arvokas.







sabato 7 giugno 2014

Hyvä on parempi kuin huono

Olipa kerran nainen, joka meni ruokaostoksille. Hän astuutui rullaportaalle ja hiipi mahdollisimman mitäänsanomattomasti vihaisten juoppojen ohi tavaratalon kellarikerroksessa sijaitsevaan markettiin. Hän nappasi ostoskorin, jonka pohjaan oli jäänyt edellisen asiakkaan pureksima purkka. Hän otti kasasta seuraavan korin, jonka kahva oli tahmea. Kolmas kerta toden sanoi. Tällä kertaa koriin oli jäänyt vain yksi säälittävä muovipussi.

Nainen suuntasi hedelmä- ja vihannesosastolle. Kaikkea oli tarjouksessa. Harmi vaan, että lähes kaikki oli homeessa. Hän pisti koriinsa kolme omenaa ja yhden sipulin. Sitten hän harppoi leipäosastolle.

Leipää oli monenlaista: täysjyvää, vehnää, ruista, spelttiä, korppua, gluteenitonta, karppia... Nainen luki tuoteselosteita. Ei ollut leipää, johon ei olisi lisätty jotain leipäänkuulumatonta. Nainen osti jälkiuunileivän, vaikka saakin sitä syödessään joka kerta hikan.

Nainen kulki marketin käytävällä ja katseli ympärilleen. Oli vaikka mitä, muttei ollut mitään. Oli oranssia marinaadia. Oli äitien tekemää vispipuuroa. Oli rasvatonta maitoa, kalsium-maitoa, kevytmaitoa, täysmaitoa, laktoositonta maitoa, hyla-maitoa, luomumaitoa, kahvimaitoa, makumaitoa. Pää meni pyörälle. Nainen otti hyllystä litran kauramaitoa.

Nainen yritti jatkaa ostoksiaan, mutta hänen ei oikeastaan tehnyt mieli enää mitään.

Suomalaiset ruokakaupat ovat masentavia paikkoja.

Voisiko joku please tuoda Whole Foodsin Suomeen? 

venerdì 16 maggio 2014

Miten työsi teet?

Jokainen meistä kohtaa päivittäin työntekijöitä. Ovathan melkein kaikki meistä työntekijöitä. 

Olen aika varma siitä, ettei kauhean moni kuitenkaan juuri tällä hetkellä ole unelmatyössään

Itsekään en (luultavasti koskaan) tee unelmatyötäni. Minun unelmatyötäni olisi nimittäin elokuvien käsikirjoittaminen. 

Silti olen aina yrittänyt tehdä työni hyvin. 

Vaikka Roomassa pienessä vaateputiikissa työskennellessäni tienasinkin noin viisi euroa tunti ja vaikka pomoni olikin ilkeä kyttyräselkäinen juutalaismummmo, tein kaikkeni myydäkseni S-kokoisia t-paitoja L-kokoisille amerikkalaisturisteille. 

Kun olin kesätyössä roomalaisessa lähiöravintolassa, vietin joka päivä kaksi tuntia kolmessa eri liikennevälineessä romanikerjäläisten ympäröimänä, jotta olisin ehtinyt ajoissa töihin. 

Automuseon oppaana kerroin melkein jokaiselle vieraalle kaiken sen, mitä autoista tiesin.

Aina en ole onnistunut työssäni niin hyvin kuin olisin halunnut. Olen kaatanut kuohuviinilasillisen asiakkaan niskaan. Automuseon vierailija onkin tiennyt autoista enemmän kuin minä. Olen rikkonut lautasia ja tehnyt vinoja jäätelötötteröitä. 

Niin, ja voi kuinka paljon virheitä olenkaan tehnyt sen jälkeen, kun olen alkanut oman yritykseni työntekijäksi!

En ole kuitenkaan koskaan ollut sellaisessa tilanteessa, jossa en olisi itse huomannut virheitäni. Sen takia on ollut helppoa olla toistamatta niitä. 

Olen ehkä liian perfektionisti, mutta kohtaan päivittäin eri "hanttihommissa" työskenteleviä tyyppejä, jotka eivät selvästikään ole tyytyväisiä siihen, mitä tekevät. Siivoojat sulkevat silmänsä lialta, tarjoilijat eivät hymyile, kassatyöntekijät eivät tervehdi, myyjät eivät myy.

Tätä minä olen aina ihmetellyt kovasti. Kuinka nämä ihmiset voivat elää itsensä kanssa? Itsekin olen aina halunnut tehdä sellaista työtä, jossa saan toteuttaa itseäni parhaani mukaan... Mutta en koskaan haluaisi elää elämässäni sellaista vaihetta, jossa tekisin työni tahallani huonosti.

Siinä on nimittäin se vaara, ettei oikeasti saa koskaan tehdä, mitä haluaa.




























martedì 6 maggio 2014

Tervetuloa naapurustoon!

Olemme muuttaneet pari viikkoa sitten uuteen kotiin, joka on vanha kivitalo Turun keskustassa. Täällä on ihanan leveät ikkunalaudat, kauniit lasiovet, koristeellinen porraskäytävä... Ja erikoinen naapurusto.

Emme olleet vielä ehtineet edes asettua aloillemme, kun eräänä aamuna löysimme eteisestä lapun, jossa jotkut naapureistamme valittaa siitä, kuinka he ovat jo kahden vuoden ajan kärsineet meidän asunnostamme kuuluneesta "volyymiterrorista", joka on viime päivinä muuttunut "infernaaliseksi menoksi" elefanttimarsseineen ja sotilaskomppanian sulkeisineen.




Tiedän kyllä, mitä naapuri tällä tarkoittaa. Meillä on ollut Italiasta nonno ja nonna kylässä, ja he ovat koko viikon ajan leikkineet poikamme kanssa kotona. Emme ole ehtineet vielä hankkia mattoja tai ripustaa verhoja, joten leikkiminen on voinut kuulua naapurin hieman kovempana kuin sen pitäisi.

Silti olen järkyttynyt tästä lähestymistavasta. Kirjettä ei nimittäin ole allekirjoittanut kukaan, vaan siinä on lueteltu viranomaisia, joidenka apuun naapuri lupaa tarvittaessa turvautua: isännöitsijä, järjestyspoliisi, sosiaaliviranomaiset ja lastensuojeluviranomaiset.

Eikö olisi ollut helpompaa, jos naapuri olisi käynyt itse henkilökohtaisesti soittamassa ovikelloa, esittäytymässä, ja mainitsemassa mahdollisesta häntä häiritsevästä melusta?

Me emme hyväksyneet tätä lähestymistapaa, ja niinpä kävimme näyttämässä kirjettä kaikille meille oven avannaille naapureille (joita oli kaksi). Molemmat olivat järkyttyneitä ja toinen lupasi esitellä erikoisen kirjeen taloyhtiön kokouksessa.

Sitten minä kirjoitin kohteliaan kirjeen kaikille naapureillemme, jossa kerroin, että olemme vasta muuttaneet, että meillä ei ole vielä mattoja ja että meillä on pieni poika, joka leikkii myös juosten ja hyppien. Kerroin myös, että öisin me nukumme ja että jos joskus järjestämme juhlat, ilmoitamme siitä etukäteen. Allekirjoitimme kirjeen omilla nimillämme ja kehotimme naapureita keskustelemaan meidän kanssamme kasvotusten mahdollisista meidän asunnostamme kuuluvista meluhaitoista ennen viranomaisilla uhkailua. Kerroin myös taloyhtiön säännöistä, joissa sanotaan, että melua pitää välttää iltayhdentoista ja aamukuuden välillä. Päivisin jokaisella asukkaalla on oikeus normaaliin elämään.

Tämä on ilmeisesti suomalainen tapa toivottaa uudet asukkaat tervetulleiksi <3


















sabato 3 maggio 2014

No cake, no party




Kun olin lapsi, meidän perheessämme osattiin aina juhlia. Syntymäpäiväsankari herätettiin yhteiseen aamiaispöytään laululla ja kakulla. Nimipäivänä kutsuttiin naapurintäti kakkukahville. Kuukautisten alkamisen kunniaksikin leivottiin kakku.

Kakut eivät olleet koskaan mitään kondiittorin taidonnäytteitä, vaan sellaisia ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä -tyylisiä versioita. Joskus pohjana käytettiin suojakaasuun pakattua valmiskakkupohjaa ja aika usein koristeena oli löysästi käsin vatkattua kermaa, jonka päälle oli aseteltu säilykepersikanpuolikkaita.

Silti kakku sai juhlan tuntumaan juhlalta.

Minulle oli shokki kun ensimmäistä kertaa vietin syntymäpäivääni Lucan kanssa. Hänen perheessään syntymäpäiviä (saati sitten muita merkkipäiviä) kun ei oltu koskaan juhlittu. Olin 19-vuotias, ja odotin aamupalaksi kakkua. Mutta mitään ei tapahtunutkaan ennen iltaa, jolloin minulle tarjottiin synttäri-illallinen lähipizzeriassa.

Minun piti siis odottaa koko päivä ennen kuin sain juhlistaa merkkipäivääni, mikä ei lainkaan sovi malttamattomalle luonteelleni.

En tietenkään koskaan kehdannut olla tyytymätön mieheni tapaan juhlia syntymäpäivää. Sen sijaan olen aina järjestänyt hänelle sellaisen syntymäpäivän, jollaisen olisin itse halunnut: leiponut kakun, vienyt aamiaisen sänkyyn, paketoinut muutaman lahjan ja laulanut onnittelulaulun.

Mieheni on selvästi ollut tyytyväinen minun tapaani juhlistaa hänen syntymäpäiväänsä, mutta minä olen viimeiset kahdeksan vuotta saanut toistaa samaa kakutonta ja korutonta synttärikaavaa.

Viime vuonna minäkin siis päätin luopua kakun leipomisesta ja aamiaisen viemisestä vuoteeseen. Aikuisiahan tässä ollaan. Lahjaksikin taisin ostaa lahjakortin.

Tänään kuulin, kuinka mieheni valitti, että mistään Turun kahvilasta ei saa tilattua täytekakkua parin päivän varoitusajalla (koska minähän täytän maanantaina kaksikymmentäseitsemän). Edistystä!

Ehkä kolmekymppisenä saan taas kakkua.


















lunedì 28 aprile 2014

Synnyinmaani Suomi

Aina välillä Lucan kanssa meille syntyy kiihkeitä keskusteluita Suomesta ja suomalaisista. Usein ne naurattavat, mutta kyllä ulkomaalaisen havainnot omasta synnyinmaastani valitettavasti myös surettavat.

Usein mietimme esimerkiksi sitä, miksi kaikki on niin kallista? Miksi sunnuntaisin pitää maksaa tuplapalkka? Miksi teollinen jäätelöpallo maksaa kolme euroa?

Miksi lapset eivät ole tervetulleita ravintolaan? Miksei ravintolan omistaja ole ikinä paikalla? Miksei ravintolasta saa ostaa viiniä myös kotiin? 

Miksi ihmiset eivät tervehdi? Miksi kukaan ei sano mitään? Miksemme tiedä, kuka naapurissa asuu? 

Miksi duunarit ja akateemiset eivät vietä aikaa keskenään? Miksei kaksikymppisillä ole nelikymppisiä ystäviä? Miksi pitää aina  olla niin jäykkä? 

Miksi ihmiset ostavat kaupasta valmisruokaa, joka maistuu pahalta? Miksi ruoan kanssa on aina pakko juoda maitoa? Miksi kukaan ei kutsu meitä kylään?

Välillä meidän tekee mieli palata Italiaan. Siellä kaikki onkin vaikeaa, mutta ihmiset reagoivat. Ihmisillä on sydän. 



domenica 27 aprile 2014

Vastoinkäymisten suma

Viime kuukauden aikana olen saanut vahvistuksen sille ajatukselle, että kaikki negatiiviset asiat todellakin tapahtuvat aina kaikki kerralla. 

Juuri, kun minusta alkoi tuntua, että kaikki menee mukiinmenevästi, vastoinkäymiset palauttivat minut takaisin maanpinnalle. 

Luca sai sakot viedessään ostoksia varastoon. Italiasta palkkaamamme nuori pizzaleipuri lähti maitojunalla takaisin kotiin. Poika kaatui portaissa. Ennen niin tyytyväiset asiakkaat muuttuivat yhtäkkiä tyytymättömiksi. Maksupääte meni rikki. Ostoskeskuksen ilmastointi ei lähtenyt käyntiin ja leipätaikina piti heittää biojätteeseen. Minulle tuli kolme päivää kestävä päänsärky. Keittiön ovi tippui paikoiltaan. Ikeassa mikään ei toiminut. Lapsi muuttui yhtäkkiä vauvaksi. Entinen naapurintäti valitti meille, kun heitimme roskia.

Saa nähdä, mitä elämä vielä tuo tullessaan...

Toivottavasti seuraavaksi tulee positiivisten asioiden suma. 





mercoledì 16 aprile 2014

Elämän oudot yksityiskohdat

Tänään ajattelin paljastaa teille muutaman jutun, joita inhoan.
 
Banaanin syömisestä kuuluva ääni
En tiedä mitään inhottavampaa kuin kanssamatkustaja, joka syö banaania hiljaisessa linja-autossa. Tiedättehän sen limaisen äänen? Hyi. Onneksi pirtelöt ovat nyt muotia.

Kahvinhajuinen hengitys 
Noin kuukausi sitten päädyin samaan hissiin pankissa työskentelevien henkilöiden kanssa. Kahvin jälkimaku leijui ilmassa. Yäk.

Jalat
Ainoat jalat, jotka eivät ällötä minua, ovat pienen poikani sileät ja aina hyväntuoksuiset jalat. Onneksi en ole kosmetologi.

Mämmi
Lapsena muistan syöneeni mämmiä kermalla ja sokerilla. Nyt aikuisiällä mämmiä uudelleen maistaneena tajuan, että olen sittenkin tainnut syödä kermaa ja sokeria mämmillä.

Taskuparkkeeraus
Tämä ei kaipaa selitystä (nainen ratissa).

Spurgut
Ihmiset, jotka ovat antaneet alkoholin pilata elämänsä tekevät minut surulliseksi, joskus jopa pelokkaaksi.

Niistäminen ilman nenäliinaa ja maahan syljeskely
Missään muussa maassa kuin Suomesa en ole kohdannut yhtä paljon (aikuisia) ihmisiä, jotka räkisivät maahan ja niistäisivät nenäänsä ilman nenäliinaa. Välitön oksennusrefleksi.

Seuraavalla kerralla kirjoitankin sitten jostain positiivisemmasta.

Ps. Inhoan myös yhdyssanavirheitä...
























martedì 15 aprile 2014

Hyvästä ruoasta

Minulta kysytään usein ravintolasuosituksia, enkä koskaan osaa vastata niihin. Moni kysyjä ehkä ajattelee minun olevan ylimielinen nirppanokka, joka ajattelee vain oman ravintolansa olevan hyvä, mutta asia ei missään nimessä ole näin.

Minä en vain nimittäin yksinkertaisesti ehdi kovinkaan usein syömään ravintoloissa, koska:
a) Olen lähestulkoon aina itse töissä
b) Olen pienen lapsen mammanpojan äiti

Minusta Turussa on äärimmäisen monta hyvää ravintolaa, kuten esimerkiksi Tintå, Smör, Panini, Pinella ja Sergio's. Myös viinibaari E.Ekblom on ihana. Aina, kun vain saamme mummon tänne Turkuun, käymme syömässä illallista yhdessä edellämainituista paikoista.

Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että suomalaisesta ravintolakulttuurista puuttuu rentous. Roomassa asuessamme meillä oli tapana vaellella Trasteveren alueella ja poiketa suunnittelematta syömään johonkin alueen trattorioista. Vastassa oli yleensä itse paikan omistaja, joka seilasi pöytien ja keittiön välissä. Ruokalistan sai kuulla vain suullisesti. Sisustuksessa ei ollut kehumista. Silti näillä reissuilla olen saanut kokea ikimuistoisimmat makuelämykseni.

Suomessa en ole koskaan saanut kokea yhtä autenttisia makuelämyksiä. Se ei tietenkään ole keittiömestareiden vika, vaan se on suomalaisen ruokakulttuurin vika. Meillä ei kansalliskeittiötä, josta olla ylpeitä. Tämän tajuaa, kun saa vieraakseen ulkomaalaisen, joka haluaa mennä suomalaiseen ravintolaan syömään. Silloin huomaa, että lähes kaikkien suomalaisten ravintoloiden kuvauksessa mainitaan ravintolan olevan skandinaavishenkinen, ranskalaistyylinen tai pohjoismainen.

Italiassa en ole koskaan esimerkiksi törmännyt ravintolaan, joka mainostaisi olevansa italialainen ravintola kreikkalaisin maustein. Luulen, että sellaisen ravintolan ikkunoihin heiteltäisiin mätiä kananmunia. 

Italialainen ruokakulttuuri on ihanan joustamatonta. On sääntöjä, joita pitää lähes poikkeuksetta noudattaa. Carbonaraan ei kuulu kerma. Kalaruokiin ei kuulu juusto. Pastan pitää olla al dente. Me Suomessa sen sijaa olemme tottuneet soveltamaan ihan liikaa.

Olen huomannut, että suurin osa ihmisistä ei yhtään tiedä, mitä on italialainen ruoka. Tai siis, suurin osa luulee, että italialainen ruoka on pastaa, risottoa, pizzaa ja tiramisua. Mutta ei se riitä. On pastaa ja on italialaista pastaa. On pizzaa ja on italialaista pizzaa. On risottoa ja on italialaista risottoa.

Monissa häissä olen törmännyt italialaiseen menuhun. Menussa on ollut esimerkiksi parmankinkkuun käärittyjä viinirypäleitä ja ylikypsää riisiä, johon on sekoitettu juustokuutioita. Kaikki on tietenkin haettu seisovasta pöydästä ja syöty samalta lautaselta.

"Saanko minä mennä keittiöön?" mieheni on kysynyt ja pyöritellyt silmiään. Sekään ei ole ylimielisyyttä, vaan se on täydellisyyteen pyrkimistä. Italialainen ei hyväksy keskinkertaisia suorituksia.

Välillä tuntuu, ettemme me suomalaiset tiedä paremmasta. Hyväksymme keskinkertaisuuden, vaikka suurin osa meistä on matkustellut joka maailman kolkkaan. Moni muistelee kaiholla Ranskassa syömiään ostereita, Napolissa syömäänsä pizzaa ja vietnamilaisen katukeittiön antimia. Suomessa sen sijaan syödään tyytyväisinä läheisen aasialaishenkisen ravintolan kastikkeita, jotka on otettu suoraan tölkistä.

Suomessa siis syömme näitä tölkkiaterioita hienossa ravintolamiljöössä, valkoisen pöytäliinan äärellä kiillotetuin aterimin. Eikä ravintolan omistaja ole koskaan paikalla. Täällä taidetaan käsittää rentous vähän eri tavalla.

Huokaus.


Trattoriassa ei käytetä edes viinilaseja, mutta silti ruoka maistuu.


































lunedì 14 aprile 2014

Titteleistä ja unelmista

Olin taas tällä viikolla Saku Tuomisen järjestämässä DreamDo -tapahtumassa. Oikeastaan siellä kerrottiin ihan samoista asioista, kuin tammikuun tapahtumassakin, mutta tällä kertaa tapahtuman järjestäjät haluavat testata ajatuksiaan käytännössä järjestämällä workshoppeja, joissa ihmiset auttavat toisiaan unelmiensa työstämisessä. Minua harmittaa, etten saa järjestettyä kalenteristani tilaa viikottaiselle Helsingin-reissulle, koska meillä on työntekijä- sekä mummopula. Luulen, että voin kuitenkin unelmoida myös ilman ryhmätapaamisia, niin kuin olen aina tehnyt.

Tapahtumassa oli mielenkiintoinen puhuja, Linda Liukas, joka kertoi siitä, miten oli päätynyt toteuttamaan unelmansa koodaamista käsittelevästä Hello Ruby -lastenkirjasta. Linda sanoi, että aluksi hänen oli vaikea puhua itsestään lastenkirjailijana, koska oli pitkään mieltänyt itsensä kauppatieteilijäksi. Minulla on oikeastaan ihan sama ongelma. Minä olen luova humanisti, josta on tullut pizzerianpitäjä. Vaikka olenkin aina ollut äärettömän innostunut ja ylpeä siitä, mitä olemme mieheni kanssa onnistuneet luomaan, minulle on aina tuottanut vaikeuksia sanoa ääneen, että omistan pizzerian. Minustahan piti tulla isona kirjailija!

Se, että ihmisen pitää kutsua itseään jollain tietyllä tittelillä, on muutenkin todella ahdistavaa. Se rajoittaa, sulkee ovia. Jos minä siis alkaisin kutsua itseäni ensisijaisesti yrittäjäksi tai pizzerianpitäjäksi, alitajuisesti sulkisin itseltäni mahdollisuuden olla jotain muuta. En muutenkaan sitä paitsi pidä sanasta yrittäjä, koska minä en yritä, vaan teen. Olen siis mielelläni ihan vaan Salla. Tai oikeastaan nykyään olen mieluummin Salla-Maria, koska se sointuu paremmin italialaisen sukunimeni kanssa.

Mieheni on onnekas. Hän ei ole koskaan opiskellut mitään sellaista, josta olisi saanut tittelin. Hän on käytännön mies. Sen takia minä olen keksinyt hänelle ammattinimikkeen. Hän on pizzataiteilija. Oikeasti. En ole koskaan tavannut ketään, joka tuntisi pizzaa kohtaan samoin. Hän leipoo tunteella ja ajatuksella, mutta ei koskaan näpertele.

Itselleni hyväksyn vain yhden tittelin, se on äiti. Se on ainoa asia, jossa olen valmis. Muussa tekemisessäni minun pitää vielä kehittyä hurjasti.



Sometimes you just need to think outside the box..














sabato 5 aprile 2014

Kuulumisia




Anteeksi lukijat. En ehdi päivittää blogiani ihan niin usein kuin haluaisin. Viime aikoina on nimittäin tapahtunut monia merkittäviä asioita:

Poikani on oppinut tekemään kuperkeikkoja
Pieni supermies yrittää heittää kuperkeikkoja kaikkialla: keskellä olohuoneen lattiaa, sängynreunalla ja hiekkalaatikolla. Välillä tulee pipi, mutta se ei näytä hidastavan menoa y-h-t-ä-ä-n.

Synttärijuhlat
Yleensä yritykset järjestävät synttäreitä lähinnä promootiotarkoituksessa, mutta me halusimme järjestää ihan oikeat juhlat rakkaille asiakkaillemme. Juhlat aiheuttivat meille vain ylimääräisiä kuluja, mutta toivottavasti vahvistivat asiakassuhteita. Meillä oli sitä paitsi tosi kivaa. 
 
Kolmas työntekijä saapui Italiasta
Nyt keittiössämme häärää neljä italiaanoa. Yksi on pitkä ja laiha, kolme muuta lyhyitä ja pyöreitä. Välillä tunteet kuumenevat. Esimerkiksi silloin, kun pistän liian vähän sokeria jonkun kahviin, enkä sekoita sitä tarpeeksi hyvin. Olen maailman surkein kahvinsokeroija.  

Meistä on tullut kasvissyöjiä
Minä ryhdyin ensimmäistä kertaa kasvissyöjäksi kuudennella luokalla, kun maatilavierailuilla katsoin lehmää silmiin. Italiaan muuttaessani aloin syömään lihaa kohteliaisuussyistä (ja koska en kerta kaikkiaan osannut vastustaa parmankinkkua). Viikko sitten Luca sen sijaan ilmoitti aloittaneensa kasvissyönnin, joten minäkin palasin lihattomaan elämään.

Olemme saaneet tutustua Lyytiin käytännössä
Monen monta kertaa olemme toimittaneet syötävää tälle mysteeriselle Lyytille, mutta koskaan ennen emme ole oikeastaan tienneet, mikä Lyyti on. Nyt tiedämme. Lyyti on palvelu, joka helpottaa elämää ja joka on toteutettu hyvä maku suussa. Kokeile vaikka.






mercoledì 26 marzo 2014

Intohimosta ja sen puutteesta

Usein, kun minua pyydetään kertomaan yrityksestämme, ihmiset kysyvät meidän taustoistamme. Moni yllättyy, kun kerron, ettei miehelläni ole kokin eikä leipurin koulutusta, enkä minäkään ole kauppatieteilijä. Meillä on vain intohimo.

Mieheni on niin rakastunut taikinoihin, että hän viettää kaiken vapaa-aikansa tutkimalla erilaisia reseptejä ja tekemällä YouTube matkoja maailman eri leipomoihin. Hänellä on taskussaan sata muistilappua, joihin hän on kirjannut mahdollisia makuyhdistelmiä.

Minä puolestani keksin jatkuvasti uusia tapoja tuoda tuotettamme ihmisten tietoisuuteen. Minulla on koko ajan sata uutta ideaa mielessäni. Minun intohimoni on tehdä asioita eri tavalla kuin muut. Olen aina ollut sellainen. Yläasteella kuuntelin The Beatlesia ja kuljeskelin hippivaatteissa sillä aikaa, kun ikätoverini räkivät maahan S-Marketin roskakatoksessa. Toimittajaopiskelijana tein radiojutun Villikellarista, jossa harjoitettiin sadomasokismia, kun muut haastattelivat isoveljiään.

Eilen osallistuin Varsinais-Suomen yrittäjien järjestämään tapahtumaan, kasvuiltaan, jossa sain tutustua kolmeen erilaiseen kasvuyrittäjään. Esimerkeistä minulle jäi erityisen hyvin mieleen nuoren yrittäjän viisi kuukautta sitten Tampereelle perustama salaattibaari, josta on heti alusta asti tehty sellainen, että se on helppo kopioida franchising-ketjuksi.

Olin samanaikaisesti vaikuttunut ja hämilläni. Oli hienoa, kuinka yritys oli panostanut markkinointiin sekä laitteisiin. Toisaalta kuitenkin etsin miehen silmistä intohimon pilkettä, kun hän kertoi tuotteestaan. Sitä ei näkynyt. En oikeastaan tiedä, miksi haluaisin mennä syömään salaattia juuri tähän paikkaan.

Minusta suomalaisen ruoka- ja yrityskulttuurin ongelma on juurikin intohimon puute. Me olemme pienestä asti tottuneet ruokaloiden buffet-linjastoihin ja keitettyihin perunoihin. Minkään ei tarvitse maistua miltään, kunhan sitä on paljon ja kunhan ei jää nälkä. Moni ravintola-alan yrittäjä noudattaa samaa periaatetta oman yrityksensä toiminnassa.

Tukusta voi ostaa valmiiksi kuorittuja perunoita, pizzataikinapalloja, hampurilaispihvejä ja pikkuleipätaikinaa. Joka ikinen kerta, kun asioin tukussa, näen muiden ihmisten ahtavan kärrynsä  täyteen näitä tuotteita.

Silloin kysyn itseltäni: Olemmeko me ihan hulluja?

Jos muut yrittäjät selviävät puolet vähemmällä vaivalla tuotteidensa valmistamisesta, ja silti onnistuvat myymään niitä, miksi ihmeessä me näemme niin paljon vaivaa? 

Silloin muistan ne S-Marketin roskakatoksessa maahan räkivät teinit. Minä en halua olla yksi heistä. Minä pääsen paljon pidemmälle.


Tämän kuvan itsetehdyistä arancinoista on ottanut intohimolla valokuvaukseen suhtautuva Suvi Kesäläinen.



















sabato 15 marzo 2014

Halu kasvaa

"Musta on tullut iso poika! Kato vaikka" poikani toteaa joka aamu herätessään ja venyttää itsensä niin pitkäksi kuin suinkin vaan pystyy. Oikeasti tämä kolmevuotias villikko ei ole vielä edes metrin pituinen.

Minulla on vähän sama olo yrityksemme suhteen. Kasvamme hurjaa vauhtia. Aluksi työllistimme kaksi osa-aikaista työntekijää, nyt meillä on viisi kokoaikaisesti työskentelevää loistotyyppiä apunamme. Taikinakone on käynyt pieneksi. Jääkaappien määrä on tuplaantunut. Asiakkaat jonottavat.

Olen alusta asti suhtautunut yrittämiseen hieman varauksella. Muistan, kuinka vielä ennen avajaisia vitsailin bussipysäkkimainontaa myyvän henkilön kanssa siitä, että ehkä sitten joskus meilläkin on varaa mainostaa näkyvästi. "Joo, sitten, kun meistä tulee valtakunnallinen ketju!" minä totesin leikkimielisesti.

Jo silloin tiesin, että konseptimme oli todella erilainen verrattuna muihin pizzapaikkoihin, mutta ajattelin, että korkeintaan pyörittäisimme yritystämme vuokrasopimuksen loppuun saakka. En kuvitellutkaan, että 29 neliön kokoinen liiketilamme voisi joskus käydä meille pieneksi. Roomassa pizzapaloja myydään jopa puolet pienemmistä koloista, ajattelin.

Olin aika hölmö. Nykyään me nimittäin leivomme tuplasti enemmän pizzaa kuin yksikään pieni kolo Roomassa. Me kasvamme. Ihmiset ovat alkaneet puhua meistä. He osaavat jopa lausua yrityksemme nimen oikein. Joskus asiakas vastaa puhelimeen, ja sanoo: "Hei, mä olen täällä Pizzaaariumissa! Tuu säkin tänne!" Silloin sydämeni itkee onnesta.

Meille on käynyt vähän samalla tavalla kuin pienelle pojallemme. Aluksi emme edes tajunneet kasvamamme, mutta parin vuoden uurtamisen jälkeen emme muuta haluakaan kuin kasvaa. Missiomme on muuttaa suomalaisten käsitystä pizzasta, ja aika monen turkulaisen kohdalla olemme siinä onnistuneetkin.

Nyt me unelmoimme siitä, että tuotettamme saisi myös muualta kuin Turusta. Tai oikeastaan emme enää vaan unelmoi, vaan teemme koko ajan valtavasti töitä sen eteen, että voisimme avata lisää toimipisteitä.

Tätä unelmaa en olisi ennen uskaltanut sanoa ääneen, mutta sittemmin olen oppinut, että unelmistaan kannattaa puhua. Silloin ne saattavat jopa toteutua.


Kuva: Suvi Kesäläinen



















martedì 11 marzo 2014

Kotona




Olen viettänyt viimeiset kolme päivää lapsuudenkodissani Muuramessa. Keskimäärin käyn täällä kerran vuodessa, mutta silti tuntuu, ettei mikään koskaan muutu. 

Äidin kodissa on viisi kelloa, jotka tikittävät kaikki eri tahtiin. Piha on täynnä puita. Naapurissa haukkuu sama koira. Huoneeni seinissä on edelleen John Lennonilta lainattuja lausahduksia.

Tänään kävin Jyväskylässä kampaajalla. Kaikki tuntui pieneltä ja autiolta, vaikka se kaikki onkin joskus tuntunut tosi suurelta. Ihmiset puhuivat hassusti. Ostoskeskuksen ensimmäisessä kerroksessa oli edelleen sama salaattibaari kuin kymmenen vuotta sitten. 



Näin entisen kouluni, kirjaston, ruokakaupan sekä donitsikahvilan, jossa olin myyjänä. Punaraitaiset bussit ajoivat samaa reittiä kuin ennenkin.

Tänne palatessani en koskaan tunne sellaista tunnetta kuin kotiseuturakkaus. Jotkut sen sijaan rakastavat tätä paikkaa niin paljon, että haluavat viettää koko elämänsä täällä. 

Totta puhuen Turkukaan ei herätä minussa suuria tunteita, mutta koti on nyt siellä. Poikanikin on alkanut sanoa jo "simmottis" ja "tämmöttis". Ehkä hän osaa joskus selittää minulle, mitä se kotiseuturakkaus oikein on.




domenica 2 marzo 2014

Mikä maksaa?

Yrittäjänä olen oppinut näkemään monet asiat ihan uusin silmin.

Esimerkiksi keskustellessani italialaisten ystävieni kanssa, huomaan monen kauhistelevan sitä, kuinka kallista kaikki Suomessa on. Grazie al cazzo, haluaisin vastata. Kyllä, Italiassa espresso maksaa alle euron, kun Suomessa siitä saa pulittaa kolme euroa. Moni ei kuitenkaan ole ottanut huomioon sitä, että italialaisen baristan palkka on puolet suomalaisen kahvilatyöntekijän palkasta –ja se maksetaan useimmiten pimeänä. Myös kahvipavut maksavat Suomessa lähes kaksi kertaa enemmän kuin Italiassa. On syytä ottaa huomioon myös se, että italialaiskahvilassa saatetaan yhden minuutin aikana tehdä jopa kuusi espressoa, kun taas monessa suomalaiskahvilassa se on koko päivän saldo.

Suomalaisille puolestaan ongelmallista on vesi. Se ei saisi ravintolassa maksaa mitään. Moni ei kuitenkaan käsitä, ettei vesi ole ilmaista sellaisissakaan paikoissa, joissa se ei maksa mitään. Se tarkoittaa vain sitä, että veden hinta on sisällytetty muiden tuotteiden hintoihin. Vesi itsessäänhän ei maksa juuri mitään, mutta ravintoloitsija on joutunut ostamaan laseja sitä varten (laseja, jotka rikkoutuvat kiitettävää tahtia). Ravintoloitsija on myös palkannut työntekijän tarjoilemaan ruoka-annoksia ja juomia (myös veden). Ravintoloitsija maksaa vuokraa toimitilasta, jossa tarjoilee vettä. Ravintoloitsija myös kuluttaa pesuainetta sekö vettä vesilasien pesuun.

Meidän ravintolassamme ei ole tarjolla hanavettä, koska meillä ei ole tarpeeksi tilaa sen tarjoilemiseen. Sitä varten pitäisi nimittäin olla oma vesipiste. Tämän vuoksi meiltä saa ostaa lähdevettä pullossa. Soodavettä sen sijaan saa hanasta. Kaikki vedetkin maksavat jotain. Tämä on monelle asiakkaalle järkytys. He kutsuvat sitä rahastukseksi, eivätkä niele motiivejamme.

Jos jossain vaiheessa pääsemme muuttamaan suurempaan toimitilaan, ja alamme tarjoilla myös hanavettä, aiomme periä siitäkin pienen korvauksen. Myymme niin paljon tuotteita mukaan, ettei olisi reilua nostaa hintoja vain siksi, että veden pitää olla "ilmaista".

Moni ei myöskään ymmärrä sellaisia korvauksia kuin kilometrikorvaus ja laskutuslisä. Asiakkaat kutsuvat niitäkin rahastukseksi. Mutta onhan ihan reilua, että putkimies, joka on ajanut kolmekymmentä kilometriä korjatakseen putkesi, saa siitä asianmukaisen korvauksen. Hän on kuitenkin luultavasti ostanut yritykselleen pakettiauton, jonka arvo alenee huippuvauhtia ja josta hän maksaa verot ja vakuutuksen. Hänen täytyy myös silloin tällöin tankata polttoainetta ajopeliinsä, koska muuten hän ei asiakkaan luokse edes pääsisi. Jos kilometrikorvausta ei olisi eriteltynä laskussa, saattaisi putkimies laskuttaa saman korvauksen kaikilta. Sinä siis ehkä maksaisit myös kauempana asuvan asiakkaan kilometrikorvaukset.

Myös laskutuslisä on ihan ymmärrettävä lisä. Laskun tekemiseen kuluu aikaa. Vanhanaikaiset laskut on tulostettava paperille (paperia ja tulostinmustetta kuluu), ne on suljettava kirjekuoreen ja niihin on ostettava postimerkki. Kyllä. Viisi euroa on ihan sopiva lisä tässä tapauksessa.

Kamalaa rahastusta tämä yrittäminen.  



Tästä ollaan valmiita maksamaan ihan mitä vain.



























venerdì 28 febbraio 2014

Käänteinen kuntokuuri


Monet tekevät vuodenvaihteessa lupauksia. Pitää laihtua. Pitää olla juomatta. Pitää olla syömättä. Pitää ajaa säärikarvat joka ilta. Pitää lähteä. Pitää jäädä.

Minäkin tein tänä vuonna itselleni yhden lupauksen. Lopetan kuntoilun ja aloitan liikkumisen. Viime kesän ja syksyn minä nimittäin kävin aika paljon salilla. Aluksi oloni olo hyvä ja kiinteä. Sitten kävi niin, etteivät housut enää mahtuneet jalkaan. Eivätkä parin kuukauden päästä enää paidatkaan. Säikähdin, kun painoni nousi yhtäkkiä kymmenen kiloa.

Varasin ajan kehonkoostumusmittaukseen. Luvut olivat normaaleja. Rasvaprosentti oli pieni, lihasmassaa oli paljon. Huh, ajattelin. Se on onneksi lihasta eikä läskiä. Mutta vaikka kuinka joka paikassa sanotaan, että lihaksikas on uusi laiha, minä en tykännyt siitä, kun paidat ja housut kiristivät.

Kaiken lisäksi huomasin, että ahkera treenaaminen yhdistettynä unettomiin öihin, pitkiin työpäiviin ja opiskeluun ei sopinut minulle. Hemoglobiini laski. Vastuskyky laski. Olotila laski.

En ole enää käynyt salilla nostelemassa painoja pariin kuukauteen. Olo on vähän löysä, mutta hyvä. Olen käynyt juoksulenkillä raikkaassa ulkoilmassa ja jumpannut musiikin tahdissa. Housut sujahtavat hyvin jalkaan ja olo on loistava. En ehkä ole bikinikunnossa, mutta ei se haittaa. Yrittäjä ei kuitenkaan ehdi rantalomalle.



















domenica 23 febbraio 2014

Kasvukipuja

Kohta on kulunut kaksi vuotta siitä, kun juhlimme pienen pizzapaikkamme avajaisia. Aika on mennyt hurjan nopeasti!

Muistan alkuvaikeudet kuin eilisen. Uusi ostoskeskus kiilteli tyhjyyttään ja ihmiset osoittelivat meitä sormella. Olimme ihan yksin. Nostimme neljänsadan euron kuukausipalkkaa. 

Huh, se oli kamalaa aikaa, mutta nykyään asiat  ovat onneksi vähän paremmin. Ostoskeskus ei ole enää yhtä tuntematon kuin ennen ja ihmiset uskaltavat sormella osoitteluun lisäksi myös vähän syödä pizzojamme. 

Mutta me emme olisi tässä ilman apua. Yritystä emme olisi saaneet perustettua ilman mieheni isää, joka lainasi meille pääomaa. Asiakasmäärät eivät olisi lähteneet nousuun ilman puskaradiota, emmekä olisi pystyneet kehittymään ilman ahkeria työntekijöitämme. 

Nyt olemme siinä vaiheessa, että jos haluamme vielä kasvaa, on meidän tehtävä jotain. On muutettava suurempiin tiloihin tai perustettava uusi toimipiste. Toisin sanoen meidän on aloitettava taas alusta. Aika pelottavaa! 

Uskon, että seuraavalla kerralla aloittaminen ei ole yhtä kamalaa. Nyt tiedän, että kestää hetki ennen kuin ihmiset tottuvat uuteen tuotteeseen. Tiedän, että pikku hiljaa hyvä tulee. 

Eihän Roomaakaan rakennettu päivässä, eikä roomalaista pizzeriaakaan...



Tätä nykyä ehdimme joskus jopa itsekin istua alas syömään...

lunedì 17 febbraio 2014

Työntekijä = pr-henkilö

Kuva: Suvi Kesäläinen


Minua mietityttää usein se, mitähän työntekijämme mahtavat meistä muille kertoa. En usko, että ainakaan sellaiset henkilöt, joidenka työsuhteet on purettu jo koeaikana, kauheasti hehkuttavat entistä työnantajaansa. Sehän on ihan ymmärrettävää: jos ei halua nähdä vikaa itsessään, on helppoa syyttää muita.

Onneksi olen rekrytoijana kehittynyt sen verran, että olen oppinut näkemään, minkä tyyppiset henkilöt pärjäävät meillä töissä. Nykyään minulla on tapana sopia työhaastattelun sijaan kokeiluvuoro, jonka aikana yleensä näkee, miten henkilö suhtautuu työhön ja työtovereihinsa. Itse asiassa kokeiluvuoron käyttöönoton jälkeen en ole enää koskaan joutunut purkamaan työsuhdetta koeajalla.

Uskon, että kaikenlaiset lojaalisuusongelmat ovat usein huonon johtamisen seurausta. Itse pyrin noudattamaan mahdollisimman läpinäkyviä johtamisperiaatteita. En sulje ketään työyhteisön jäsentä ulkopuolelle, vaan kerron kaikille yrityksemme suunnitelmista ja tulevaisuuden tavoitteista. Kun joukkoon liittyy uusi työntekijä, kysyn myös vanhempien työntekijöiden mielipidettä tämän työskentelytavoista. Jos joku tekee virheitä, kerron sen hänelle suoraan. En kuiskuttele selän takana.

Vähän aikaa työyhteisössämme oli henkilö, jolle yrityksen asioita ei voinut kertoa. Hän arvosteli jokaista valintaamme ja tietoa vuosi kolmansille osapuolille. Hän myös kohteli työtovereitaan halveksuen eikä suostunut noudattamaan käskyjä. Hän sai monta suullista varoitusta, muttei koskaan muuttanut käytöstään. Lopulta hän onneksi irtisanoutui itse. 

Tiedämme, ettei tämä henkilö todellakaan puhu meistä hyvää, mutta työnteko on kaikille paljon mukavampaa nyt, kun ilmapiiri työpaikalla on rento ja rehellinen. Uskon, että asiakkaatkin huomaavat sen.

Usein omiinkiin korviini kantautuu huhupuheita toisista yrittäjistä. Joku ei maksa tarpeeksi palkkaa ja yksi käskyttää jatkuvasti. Nykyään osaan kuitenkin suhtautua tällaisiin tarinoihin varauksella, koska usein ne eivät edes ole totta.

Aina vika ei ole työnantajassa. 





























mercoledì 5 febbraio 2014

Vaikeaa on, mutta tehdään silti


Minulla on nykyään Pizzariumin lisäksi myös toinen yritys, Armonioso Oy. Perustin sen hetken mielijohteesta isäni kanssa, koska tykkäämme molemmat Marchen alueen luomuviineistä. 

Viinien maahantuonti (erityisesti luomu-sellaisten) on alusta asti tuntunut hurjan vaikealta. Perustimme yrityksen viime syksynä, ja laitoimme lähes samantien lupapaperit Valviraan. 

Tänään me sitten vihdoin pääsimme Valviraan kuulusteltaviksi. Kahden tunnin ajan kuuntelimme, mitä kaikkia velvollisuuksia alkoholijuomien maahantuonti meille tuottaa. Minulla meni pää pyörälle kaikkien tehtävien ilmoitusten määrästä.  

Kahden tunnin ajan ohjeita kuunneltuamme, meiltä kysyttiin, haluammeko edelleen ryhtyä tähän. 

Oikeastaan olisi tehnyt mieli sanoa, että ei, mutta minä en koskaan luovuta. Uskon sisäistäväni ilmoitusmenettelyn melko nopeasti, kunhan pääsen vauhtiin. 

Ymmärrän, miksi alkoholijuomien maahantuontia valvotaan, sillä kyse on kuluttajan turvallisuuden takaamisesta. Siitä huolimatta lainsäädäntö on minusta naurettavan tarkkaa. 

Joskus minä ihmettelen suomalaista alkoholilakia. Monopoli on kehitetty nimenomaan vähentämään alkoholin aiheuttamia haittoja, mutta luulen, että vaikutus kansalaisiin on päinvastainen. 

Mieti nyt. Esimerkiksi viiniä (jonka pitäisi olla ruokajuoma) saa vain Alkosta. Jos ruokakaupan yhteydessä ei satu olemaan Alkoa, jää ilman ruokajuomaa. Tietysti pihvin kanssa voi juoda vaikka Coca-Colaakin, mutta kyllä makuelämys on ihan erilainen jos juo sen kanssa tilkan amaronea. 

Viini on sitä paitsi todella tärkeää monen reseptin toteuttamisessa. Risottoon on hyvä lisätä vähän valkoviiniä ja kanastakin se tekee mureampaa. 

Minusta suomalainen alkoholikulttuuri voisi muuttua parempaan suuntaan, jos viinejä saisi ihan tavallisesta ruokakaupasta. 

Suomalaisten ongelmahan on nimenomaan se, ettei alkoholia kuluteta ruokajuomana, vaan ihan muuten vaan. Jos se olisi osa jokaista kauppareissua, se ehkä miellettäisiin helpommin osaksi ruokakulttuuria. Jos lapset näkisivät vanhempansa juomassa lasin viiniä ruoan kanssa, he kenties oppisivat itsekin sivistyneemmän tavan käyttää alkoholia?

Miksi kaupassa myydään olutta kahdentoista pullon pakkauksissa, mutta viinin myyminen on kiellettyä? Kysyn vaan. 

Ps. Otsikon ajatuksen olen oppinut Saku Tuomiselta. Se on täydellinen motto.

venerdì 31 gennaio 2014

Olen tyhmä

Ihmiset aika usein voivottelevat sitä, kuinka tyhmiä toiset ihmiset ovat. Niin minäkin joskus teen. 

Minusta esimerkiksi sellaiset ihmiset, jotka lähtevät karkuun, kun heitä tervehtii, ovat melko tyhmiä. Ja sellaiset, jotka keskittyvät aina puhumaan kateelliseen sävyyn vain muiden saavutuksista tekemättä kuitenkaan itse mitään. 

Tyhmä oli myös erään kuntokeskuksen jumppaohjaaja, joka tällä viikolla ohjasi jumppaansa silmät kiinni ja keskittyi poseeraamaan kuntosalin puolella treenaaville lihaskimpuille sen sijaan, että olisi kannustanut ryhmäänsä liikkumaan. 

Mutta aika usein voivottelen sitä, kuinka tyhmä itse olen. Sanon vääriä asioita, olen aina myöhässä, aloitan ihan liian monia projekteja samaan aikaan, unohdan soittaa ystävälle, en lue tarpeeksi ajoissa tenttiin ja tuhlaan kaikki rahani.

Olen tyhmä ja myönnän sen. Tämä on mielestäni aika fiksua.


Tyhmä kuori punajuuret ilman käsineitä... Huomenna työskentelen asiakaspalvelutehtävissä.

giovedì 30 gennaio 2014

Kampaajan työllistäminen kannattaa


 

Vielä muutama vuosi sitten minulla oli tapana sulkeutua kerran kuussa tunniksi vessaan ja värjätä kaakeleita, korvanlehtiäni, pyyhkeitä ja vähän hiuksianikin. Lopputulos ei koskaan ollut erityisen hyvä, koska en omistanut peiliä, jolla olisin voinut peilata takaraivoani. Monta vuotta tukkani oli siis edestä vaalea ja takaa tumma.  En osannut levittää väriä niin, ettei se olisi imeytynyt päänahkaani. Mutta koska olin köyhä opiskelija, kampaajien hinnastot hirvittivät.

Sitten yhtäkkiä innostuin kokeilemaan tukan värjäämistä kampaajalla. Minulle oli juuri syntynyt vauva, ja ajattelin lahjoittaa itselleni hetken hiljaisuutta kampaajan tuolissa. Sain eteeni kasan naistenlehtiä ja vahvaa kahvia. Takanani hääri mukava nainen, joka jutteli niitä näitä. Minä olin juuri ryhtymässä yrittäjäksi, ja kyselin kampaajalta, miltä yrittäminen tuntuu. Sain vertaistukea.

Lopputulos oli loistava. Kokenut kampaajan sai kotizombin näyttämään jumalattarelta. Mieleni teki hymyillä jokaiselle vastaantulijalle.

Sen käynnin jälkeen en ole enää itse myrkyttänyt itseäni hiusväreillä. En, vaikka kuukausituloni olisivat olleet neljäsataa euroa. Kampaajalla hiusten värjäyttäminen ja leikkaaminen maksaa noin sata euroa, mutta superkampaajani osaa värjätä hiukseni niin, ettei kasvuraja tule esiin yhtä voimakkaasti kuin itse värjäämässäni tukassa. Yksi käynti kerran puolessatoista kuukaudessa siis riittää.

Hinta on kymmenkertainen markettiväriin verrattuna, mutta kampaajalla käydessäni minä työllistän suomalaisen yrittäjän, saan hyvän mielen sekä säästän pyyhkeitäni.




Minun luottokampaajani nimi on Miia ja hän työskentelee viehättävässä Unikissa. Viimeisten kahden vuoden aikana jouduin kerran leikkauttamaan hiukseni toisella kampaajalla, ja tunsin syyllisyyttä. Luottokampaajaan kiintyy!


Luottokampaajalta saa myös somasti tarjoiltua kahvia ja pikkumakeaa. 

PS. Huomasin juuri, että Unikiin etsitään uutta tekijää. Jos siis olet alan ihminen, suosittelen suurella sydämellä.












sabato 25 gennaio 2014

Mun napa on sun napa

Nousin perjantaina kello 5.39 Helsingin-junaan. Pari tuntia myöhemmin join pikaiset Starbucks-aamukahvit ystäväni kanssa. Hänellä oli syntymäpäivä, mutta siitä huolimatta hän tuli seurakseni DreamDo-aamuseminaariin. Luulen, että aihe kiinnosti enemmän minua kuin häntä, sillä ystäväni ei ollut ennen eilistä juurikaan perehtynyt aiheeseen.

DreamDo on Saku Tuomisen ja hänen yhteistyökumppaneidensa luoma globaali verkkopalvelu, jossa ihmiset voivat kertoa, mistä unelmoivat ja ehkä myös saada apua niiden toteuttamiseen. 

Itse olen ikuinen unelmoija, joten olen tietenkin alusta asti ollut innoissani tästä absurdilta kuulostavasta ideasta. 

DreamDo-seminaari järjestettiin vanhassa elokuvateatterissa. Ensin Tuominen nousi lavalle kertomaan, mikä on DreamDo. Sitten saimme nauttia uskomattomista tositarinoista. Kaksi nuorukaista oli ajanut pakettiautolla Nepaliin ja rakennuttanut sinne pari koulua. Naiset olivat tehneet lehden, jossa ei ollut mainoksen mainosta. Suomalainen mediatyöläinen oli tehnyt mielenkiintoisen matkan buddhalaiseen ajatusmaailmaan. Lopuksi meille esittäytyi britti, joka oli perustanut start up -tukikohdan Moskovaan. 

Kuuntelin tarinoita mielenkiinnolla. Oli hienoa huomata, että suurin osa näistä ihmisistä oli onnistunut unelmiaan toteuttamalla auttamaan myös muita. 

Totuushan nimittäin on, että suuri osa maapallon ihmisistä voi unelmoida, mutta unelmien toteuttaminen on monille mahdotonta. Joissakin maissa lapset saattavat joutua elättämään perheensä tekemällä 12-tuntisia työpäiviä. Naisten on pakko myydä itseään. Rikollisuus on nielaissut miehet. Tällaiset ihmiset unelmoivat luultavasti hyvin yksinkertaisista asioista: suihkusta, lämpimästä ruuasta, koulunkäynnistä, rakkaudesta, omasta kotiovesta. 

Tällaisen ihmisen voi pelastaa vain toinen ihminen tai kuolema. 

Tämän vuoksi minua on hieman nolottanut kertoa omista unelmistani. Minusta ne ovat olleet melko itsekkäitä. Mietin, onko minun unelmistani hyötyä kenellekään muulle? 

Sitten tajusin, että tietenkin on. Minä olen esimerkiksi perustanut yrityksen, josta hyötyy tällä hetkellä aika moni ihminen. Maksamme palkkaa viidelle työntekijälle, ostamme vihanneksia torikauppiaalta, tilaamme paljon tuotteita Italiasta. Lisäksi teemme pizzallamme aika monta asiakasta tyytyväisiksi.

En mitenkään keksi, miten voisin tällä hetkellä auttaa toisella puolella maailmaa asuvia köyhiä lapsia, mutta aion toteuttaa unelman jostakin vielä suuremmasta. Sitten voin vaikka jonain päivänä perustaa turvakodin kehitysmaahan. 

Unelmat, vaikka ne olisivatkin itsekkäitä, synnyttävät uusia unelmia ja uusia tekoja. Loppupäässä siis mikään unelma ei ole itsekäs. 

Tiedän esimerkiksi, että ystäväni unelmoi uudesta, hoikemmasta vartalosta. Hän on onnistunut pudottamaan painoa jo yhden kolmevuotiaan verran. Tähän mennessä projektista ovat hyötyneet hänen itsensä lisäksi ainakin kuntosali, personal trainer, vaateteollisuus sekä rasvattoman maitorahkan valmistaja. Sekä tietysti me kaikki muut ihmiset, joista on kivaa viettää aikaa hyvinvoivan ja itsevarman tyypin seurassa. 




giovedì 23 gennaio 2014

Oikeat sanat

Ihailen ihmisiä, joilla on taito löytää aina ne oikeat sanat. Tiedättehän ne sellaiset tyypit, jotka eivät koskaan vaikuta vaivaantuneilta, takeltele tai änkytä. Ihmiset, jotka aina seisovat sanojensa takana. 

Nämä ihmiset eivät suinkaan aina ole esiintyjiä. Oikeita sanoja voi tuottaa myös kirjallisesti. Esimerkiksi Eeva Kolulla ja Saku Tuomisella on mielestäni oikeiden sanojen löytämisen taito. 

Mietin sitä, tulevatko nämä sanat lonkalta, vai ovatko ne pitkän mutustelun ja harkinnan tulos? Loppujen lopuksihan kyse on vain lauserakenteista ja sanavalinnoista. 

Sen sijaan, että sanoisi: "Olemme yllättyneitä seminaarin suosiosta", voikin sanoa "olemme mykistyneitä seminaarin suosiosta". Yhden sanan muuttaminen tekee lauseesta heti paljon vaikuttavamman. 

Minusta tuntuu, että itse en koskaan löydä oikeita sanoja. Minulla on aina kiire. Olen huolimaton. Mieleeni virtaa jatkuvasti sanoja kahdella eri kielellä. Jos minulta esimerkiksi kysyy tietä, voi eksyä pahemman kerran, koska en vain osaa selittää suorintakaan reittiä selkeästi. 

Minä pidän valtavasti sanoista. Erityisesti kirjoitetussa muodossa. Siksi haluaisinkin oppia löytämään aina ne oikeat sanat. Luulen, että minun pitää ensin oppia karsimaan sanojani. Siten ehkä keskityn vain niihin, joilla on merkitystä. 




martedì 21 gennaio 2014

Nuorena jaksaa

En tiedä, käsittääkö kovinkaan moni kanssani tekemisissä oleva sitä, kuinka nuori minä olen. Saatan ehkä näyttää vanhemmalta. Olen äiti, olen yrittäjä, olen opiskelija. Olen silti vasta 26. 

Nuoruus on toisaalta hyvä asia, toisaalta huono. Silloin tällöin pizzeriamme asiakkaat haluavat esimerkiksi puhua omistajan kanssa. Moni ei tajua, että se pizzapaloja lämmittävä myyjäyttö onkin myös putiikin omistaja. Myös työntekijöitä on joskus vaikea käskyttää, koska voisimme ihan hyvin olla opiskelutovereita. 

Nuorilla ei ole iän mukanaan tuomaa viisautta, mikä saattaisi auttaa päätöksenteossa (kenen idea ylipäätään oli perustaa laatupizzeria ostoskeskukseen?). Elämänkokemusta on vähän, työkokemusta sitäkin vähemmän. Virheiden tekeminen on helppoa, mutta onneksi niistä oppii. 

Nuoruudella on onneksi myös myönteisiä vaikutuksia. Minulle esimerkiksi sosiaalisen median käyttö on arkipäivää. Olen alkanut käyttää internetiä 10-vuotiaana. Tämä ei todellakaan ole itsestäänselvyys yritysmaailmassa. Olen myös melko kansainvälinen ja kielitaitoinen. Näen muut kulttuurit rikkautena, en uhkana. 

Hullujen päätösten tekeminen on nuorena helppoa, kun ei ole ehtinyt kerätä ympärilleen valtavaa määrää maallista omaisuutta. On helppo kirjoittaa jokainen kalenterin sivu täyteen menoja ja valvoa kaiket yöt heräilevää taaperoa hoitaen. 

En kyllä ehkä jaksaisi tätä kaikkea, jos olisin kymmenen vuotta vanhempi. Mutta haluan ajatella, että jos olen nyt tarpeeksi ahkera, voin sitten nelikymppisenä mennä vaikka töihin. 




venerdì 17 gennaio 2014

Lämpimiä laseja ja klimppikeittoa... Bon appetit!

Tänään kävin monen vuoden tauon jälkeen yliopistolla lounaalla. En tiedä, onko minusta tullut yrittäjyyden myötä liian nirso, vai onko ruoan taso heikentynyt viime aikoina, mutta syömäni punajuuri-aurajuustokeitto joka tapauksessa oli jotain ihan kamalaa. Eikä kyseessä edes ollut opiskelijahintainen lounas, vaan maksoin keittoannoksesta normaalihinnan (5,70€).

Keiton väri ei viitannut lainkaan punajuureen, vaan pikemminkin tomaattikastikkeeseen. Koostumus oli hyytelömäinen. Keittoa oli suurustettu aivan liikaa ja siinä oli epäilyttäviä klimppejä. Kaiken lisäksi keitto oli haaleaa. Minun oli pakko syödä annos, koska minut on opetettu siihen, mutta olen varma, että mieheni olisi jättänyt sen lautaselle. 

Vaikka opiskeluaikoina söinkin lähes päivittäin opiskelijaruokalassa, ja ruoka olikin useimmiten ihan syötävää, ruokaloissa minua ovat aina häirinneet suunnattomasti seuraavat seikat:

- Vesilasit ovat aina kuumia tai märkiä. Hyi. 
- Ruoka on aina haaleaa.
- Perunat ovat aina raakoja. 
- Ruoat on lähes aina maustettu samalla tavalla. 

Ymmärrän, että ruokaloiden pitää pysyä budjetissa, eikä opiskelijaruokalalta voi olettaa ravintolatasoisia makuelämyksiä, mutta edellämainittujen epäkohtien korjaaminen ei maksaisi yhtään mitään. Keittäjien pitäisi olla vain ihan vähän huolellisempia.

Ihmettelen myös, kuka mahtaa keksiä reseptit ruokaloille? Tiedän, että suurin osa käyttää eineksiä, mutta esimerkiksi tämänpäiväinen keitto oli selvästi paikan päällä valmistettua, koska mikään eineskään ei maistu yhtä pahalta. Mutta miksi kaikki ruoat maistuvat samalta?

Jamie Oliver, voisitko käydä Suomessa? Please.


Kuva täältä




























martedì 14 gennaio 2014

Italia vs. Suomi

Minä 18v.


Olen tuntenut mieheni jo yli kahdeksan vuotta. Italian kielestä ja kulttuurista olen ollut kiinnostunut puolet elämästäni. Välillä mietin, onkohan minustakin tullut italialainen, mutta sitten aina totean, että ei. Minä olen suomalaiseksi syntynyt ja suomalaisena pysyvä.

Kahden kulttuurin keskellä eläminen on välillä kuitenkin hurjaa ja lapsen myötä kulttuurierot ovat kärjistyneet entisestään. Muistan, kuinka hormonihuuruissani kauhulla seurasin italialaisten sukulaisten yritystä juottaa sokeroitua kamomillauutetta vastasyntyneelle vauvallemme ja kuinka italialaiset isovanhemmat järkyttyivät, kun pistin lapsen talvella parvekkeelle nukkumaan. Minulta myös koko ajan kysytään, joko olen liikutellut kolmevuotiaan poikani esinahkaa (!).

Niin. Jos Suomessa yhteisöllisyys on hyvin olematonta, Italiassa se menee överiksi. Miehelleni on esimerkiksi ihan normaalia puhua minun hiivatulehduksestani isälleen, koska tämä sattuu olemaan lääkäri. Myös anoppini vaihdevuosioireita on puinut koko suku yhteisen ruokapöydän äärellä.

Tämä on tietenkin vain yksi esimerkki. Monessa perheessähän tällaiset jutut ovat tabuja, joten lienen loppujen lopuksi onnellisessa asemassa siinä, että mieheni perheessä asioista puhutaan niiden omilla nimillä, jopa huutaen.

Koska olen osittain kasvanut aikuiseksi italialaisessa kulttuurissa (lähdin vaihto-oppilaaksi Italiaan, kun olin 17-vuotias), huomaan omaksuneeni monia italialaisia tapoja ja tottumuksia, joista moni liittyy ruokaan. En koskaan esimerkiksi syö salaattia ennen pääruokaa, enkä etenkään sekoita sitä lämpimän ruoan kanssa. Pastaa en saa kurkusta alas, jos se ei ole al dente. En voisi ikinä sekoittaa salaattiini hedelmiä enkä pistää pizzaani ananasta. Sen sijaan voin juoda cappuccinoa aterian päätteksi ja syödä aamiaiseksi puuroa, mitä kunnon italialainen ei koskaan tekisi.

Minä en ole myöskään omaksunut naisen roolia kotitöiden tekijänä. Meillä mies kokkaa lapselle ruoat valmiiksi pakastimeen. Minä sitten vain lämmitän niitä ja tarjoilen pastan kera. En myöskään juurikaan välitä siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Italialaiselle sen sijaan "fare bella figura" on todella tärkeää tilanteessa kuin tilanteessa. Olen ehkä saanut myös maineen kylmänä ja välinpitämättömänä skandinaavina, koska en ole koko ajan soittelemassa Italian sukulaisillemme, vaikka oikeasti minulla ei ole aikaa soittaa suomalaisillekaan sukulaisille.

Italiassa olen oppinut hyvin väittelemisen taidon. Tämän takia saatan joskus vaikuttaa hieman töykeältä, kun puhun toisen ihmisen päälle. Olen myös oppinut kirjoittamaan, lukemaan ja puhumaan italiaa niin hyvin, että italialainen mieheni kysyy minulta, miten jokin sana kirjoitetaan (viimeksi tämä tapahtui viisi minuuttia sitten).

Kahden kulttuurin keskellä eläminen on kiehtovaa ja auttaa ymmärtämään monia asioita, mutta siinä on yksi pulma: koskaan ei tunne olevansa sataprosenttisesti kotonaan.

Minä esimerkiksi kaipaan Italiasta ihmisten välittömyyttä. Suomessa suurin osa ihmisistä on kuin mörököllejä, joille toisen ihmisen kanssa kommunikointi tuntuu olevan jotenkin luonnotonta. Koskaan ei tiedä, saako moikkaukseen vastauksen ja astuuko ihminen askeleen taaksepäin, kun tätä yrittää halata. Tämän takia sitä usein itsekin välttelee puolitutun tervehtimistä ja halaamista, koska ei ole kiva joutua luonnottomiin tilanteisiin.

Italiassa aikaa viettäessäni minä sen sijaan kaipaan omaa rauhaa. Siellä ei nimittäin saa olla yksin edes yksin lenkille lähtiessään. Ainakaan jos sattuu olemaan blondi.

Se, mistä olen kahden kulttuurin keskellä eläessäni onnellinen, on se, että pystyn tulkitsemaan tunteita molemmilla kielillä. Italialaisten laulujen sanat koskettavat minua ihan yhtä paljon kuin suomalaisten laulujen sanat. Ymmärrän, mikä on italialaisen elokuvan syvin merkitys ja tajuan, mikä on autossaan käsillään yksin huitovan tyypin tunnetila.

Sen sijaan minua harmittaa vähän, ettei italialainen mieheni vieläkään oikein ymmärrä suomalaista kulttuuria, eikä pysty esimerkiksi kovinkaan sujuvasti lukemaan kirjoittamiani tekstejä. Mutta ehkä se onkin loppujen lopuksi ihan hyvä juttu.