giovedì 26 dicembre 2013

Tapsanpäivälahja



Kolme vuotta sitten tähän aikaan olin ollut äiti jo noin 15 tuntia. Istuin sairaalasängyssä ja ihmettelin pientä ihmistä, jonka olin aamulla synnyttänyt. Huoneessa oli minun lisäkseni kaksi muuta naista, joista toinen kuorsasi niin lujaa, etten saanut nukutuksi.

Katselin pientä poikaani kyynelehtien. Olin ehkä vähän sekaisin hormoneista. Minulle äitiys oli vierasta. Minulla oli amatöörimäinen olo. Huonetoverini, joka oli synnyttänyt keskosvauvansa jo kaksi viikkoa aikaisemmin, sen sijaan vaikutti oikealta ammattilaiselta. Hän puhui vierasta kieltä, josta tunnistin silloin tällöin sanoja, kuten: "kakka", "bilirubiini", "lamppu", "kylpy", "vaippa" ja "pissa". Pitääkö tämäkin kieli vielä oppia?, ajattelin itsekseni.

Siihen paikkaan minä lakkautin Helsingin sanomien kestotilaukseni ja aloitin googlauksen. Minulle tutuiksi tulivat erityisesti nämä hakusanat: "vauvan koliikki", "vauvan itku", "vauvan mahakipu", "vauvan allergia", "vauvan refluksi", "vauvan ilmavaivat". Minun ei koskaan tarvinnut herätä tarkkailemaan, hengittääkö pieni vauvamme, koska hän nukkui kahden tunnin pätkissä. Jos nukkui. Lääkärit sanoivat, että koliikki kestää korkeintaan kolme kuukautta. Minä tiedän, että se voi kestää kaksi vuotta.

Tein kaikki mahdolliset amatöörivirheet: otin vauvan viereeni nukkumaan, imetin lapsentahtisesti, enkä kuunnellut kenenkään viisaamman neuvoja. Saan siis syyttää vain itseäni (ja miestäni) siitä, että olen nukkunut kokonaisen yön viimeksi vuonna 2010.

Unettomuudesta huolimatta viimeiset kolme vuotta ovat olleet elämäni parasta aikaa. Joka aamu saan herätä iloisen peikkopojan huudahdukseen: "Äitiii! Noustaan!". Joskus saan jopa pusun. On ihanaa ja ihmeellistä katsella pienen olennon kasvua ja kehitystä. Poika tekee kuplivalla naurullaan arjestamme yhtä juhlaa.

Tapaninpäivä ei tule enää koskaan olemaan minulle vain jokin joulun jälkeinen pyhä, vaan maailman tärkeimmän ihmisen syntymäpäivä.







Nessun commento:

Posta un commento