Kilpailemisesta ja väsyneistä grilleistä

Taikinat saavat kohota ihan rauhassa. Nekään eivät kilpaile keskenään.

En ole koskaan ollut yhtään kilpailuhenkinen. En ole halunnut voittaa hiihto- enkä juoksukilpailuissa. En ole kilpaillut arvosanoista luokkatovereideni kanssa, enkä ole koskaan lyönyt vetoakaan. Minua ei kiinnosta. Minusta kilpaileminen on usein ihan turhaa. Silloin alkaa usein miettimään itseään suhteessa muihin, vertailemaan. Omat vahvuudet eivät välttämättä pääse esiin.

Sen sijaan olen aina ollut kiinnostunut hyvin henkilökohtaisista ilmaisumuodoista. Elämässäni olen enimmäkseen tanssinut ja kirjoittanut. Olen osallistunut ala-asteella yhteen kirjoituskilpailuun, koska äidinkielen opettaja suositteli sitä minulle. Vaihto-oppilasvuoteni aikana Italiassa osallistuin myös tanssikilpailuihin, mutta olin vain osa taiteilijan tekemää koreografiaa. Minun piti vain pysyä rytmissä.

Ennen yrittäjäksi ryhtymistä pohdin paljon sitä, miten tulisin raa'assa yritysmaailmassa pärjäämään. Enhän minä ole lainkaan kilpailuhenkinen. Liiketoimintasuunnitelmaan piti tehdä kilpailija-analyysi, pohtia sitä, mitä muut tällä alalla tekevät. Se oli mielenkiintoista, mutta minulle ei tullut koskaan kipinää kilpailla muiden ravintoloitsijoiden kanssa. Minä olen aina halunnut tehdä asiat eri tavalla.

Oikeastaan juuri erilaisuus on auttanut meitä eteenpäin. Meidän liikeideamme on ihan hullu. Myymme laadukkaista raaka-aineista taidolla valmistettua italialaista pizzaa ostoskeskuksen ylimmässä kerroksessa. Koska pizzamme on niin sanottua slow foodia, eli erittäin hitaasti valmistettavaa (joskin nopeasti syötävää) laaturuokaa, tarvitsemme jatkuvasti kolme täysipäiväistä ammattilaista keittiöön. Koska palvelun pitää olla nopeaa, tarvitsemme toiset kolme täysipäiväisesti työskentelevää henkilöä myymään pizzoja. Kun siis ottaa huomioon ostoskeskuksen korkean vuokratason, työntekijöiden palkat sekä tuoreiden raaka-aineiden hinnat, on helppo ymmärtää, ettemme voi kilpailla ainakaan hinnalla.

Vaikka kuluissa onkin vaikea nipistää, olemme ylpeitä siitä, ettemme oikeastaan kilpaile kenenkään kanssa. Meillä on uniikki tuote, jota ei saa mistään muualta (paitsi Rooman parhaista palapizzapaikoista). Meillä on myös ihan erilainen konsepti kuin kenelläkään muulla tässä kaupungissa. Sijaintimme on erilainen. Meillä ei ole omaa pientä ja viihtyisää koloa muutamine pöytineen, vaan ostoskeskuksen ravintolamaailmassa kaikilla on yhteiset istumapaikat. Tästä olemme saaneet asiakkailta kritiikkiä, mutta olemme tyytyväisiä siitä, että kaikki ovat löytäneet meille. Meillä käy asiakkaita kaikista ikäryhmistä. Hihkumme innosta, kun koulupäivän jälkeen joukko teini-ikäisiä
poikia tulee meille pizzalle. Se tarkoittaa, että erilaisuus on joskus ihan hyvä juttu ja että ne kaikkein vaikeimmin saavutettavat asiakasryhmätkin saattavat arvostaa vaihtelua.

Ihmettelen sitä, kuinka varsinkin ravintola-alalla kaikki tuntuvat myyvän samoja tuotteita. Maahanmuuttajavetoisia kebab-pizzerioita on joka kadunkulmassa, samoin kuin väsyneitä grillejäkin. Kaikilla on samat tuotteet ja samanlaiset neon-kyltit ikkunoissaan. En ole koskaan nähnyt yhdessäkään näistä paikoista jonoa. Miksi kukaan ei yritä muuttaa mitään? Oi miksi turkkilainen kebab-pizzerianpitäjä ei ala valmistaa falafelejä itse? Oi miksi väsyneen grillin omistaja ei ala valmistaa ranskalaisia tuoreista perunoista? Vai miten olisi ihan kunnon fish&chips?  Miksi makkaraperunoissa ei voisi olla vaikkapa riistasta tehtyä tuoremakkaraa?

Miksi joka aamu tukussa törmään ostoskärryihin, jotka sisältävä kaikki samoja puolivalmiita raaka-aineita?

On ihan kuin moni pienyrittäjä ottaisi mallia suurten monikansallisten ketjujen ruokalistoista. Moni ei ole kuitenkaan ymmärtänyt sitä, että muutama henkilöä työllistävä väsynyt grilli ei voi millään kilpailla maailman suurimman hampurilaisketjun kanssa, vaikka yrittäisikin tehdä samanlaisia juustohampurilaisia.