domenica 29 dicembre 2013

Pitäisi lähteä, muttei hyvästellä



Kaikki suuret amerikkalaiset yritysgurut neuvovat, että jos haluaa liiketoimintansa kasvavan, on jossain vaiheessa hyvä ulkoistaa käytännön työt ja omistaa työaikansa tärkeämmille asioille. 

Me olemme tästä ihan samaa mieltä. Onhan yrittäjän hyödyllisempää suunnitella esimerkiksi ensi vuoden budjettia kuin vaahdottaa maitoa. Jälkimmäinen on helpompi opettaa jollekin toiselle. 

Viime kuukaudet minä olen ollut hieman vähemmän paikalla palvelemassa asiakkaita. Asiakaspalvelun sijaan olen ehtinyt luoda verkostoja, toimittaa aineistot kirjanpitäjälle päiväsaikaan (minun oli tapana tehdä tämä yöllä), opiskella, puhua puhelimessa ja tehdä laskelmia. 

Mieheni on ollut paikalla enemmän, mutta hän on voinut keskittyä muuhunkin kuin pelkkään pizzantekoon. Vihdoin hänellä on ollut aikaa myös uusien reseptien testaamiseen ja erilaisten työtapojen luomiseen. 

Meillä on apunamme loistotyöntekijät, mutta se, mikä silti kaikkien käytännön töiden ulkoistaminen tuntuu hurjalta. Eniten olen huolestunut siitä, kuinka työntekijät kohtaavat asiakkaan silloin, kun me emme ole paikalla. Miten käy sille paitansa märäksi juosseelle espoolaiselle, joka tulee ostamaan pizzaa viittä minuuttia ennen sulkemisaikaa? 

Me olemme aina löytäneet tälle sympaattiselle miehelle ratkaisun, vaikka pizza olisikin ollut jo loppu. Me nimittäin haluamme, että kaikki asiakkaat saavat sen, mitä ovat tulleet hakemaan. Mutta mitä jos työntekijällä on kiire treffeille? Sanooko hän asiakkaalle: "Sori, me mennään nyt kiinni. Pizza on loppu."? 

Epäilen, että 95 prosenttia työntekijöistä sanoisi. Ja jos tämä tapahtuu 30 iltana kuukaudessa, tarkoittaa se meille jopa tuhansien eurojen menetystä kuukaudessa. Tällä on jo suuri vaikutus liikevaihtoon. 

Jos sattuu samaan aikaan itse olemaan vaikkapa työmatkalla Italiassa, solmimassa kontakteja, jotta tuotteesta tulisi vieläkin parempi. 

Niin, silloin harmittaa, jos espoolainen jää ilman pizzaa, koska on juuri sen espoolaisen ansiota, että on voinut palkata työntekijän ja että on voinut matkustaa Italiaan. 

Sanotaan, että pitäisi vain luottaa. Luottaa siihen, että espoolainen saa pizzaa, vaikka työntekijällä olisikin treffit. 





sabato 28 dicembre 2013

Kilpailemisesta ja väsyneistä grilleistä

Taikinat saavat kohota ihan rauhassa. Nekään eivät kilpaile keskenään.


En ole koskaan ollut yhtään kilpailuhenkinen. En ole halunnut voittaa hiihto- enkä juoksukilpailuissa. En ole kilpaillut arvosanoista luokkatovereideni kanssa, enkä ole koskaan lyönyt vetoakaan. Minua ei kiinnosta. Minusta kilpaileminen on usein ihan turhaa. Silloin alkaa usein miettimään itseään suhteessa muihin, vertailemaan. Omat vahvuudet eivät välttämättä pääse esiin.

Sen sijaan olen aina ollut kiinnostunut hyvin henkilökohtaisista ilmaisumuodoista. Elämässäni olen enimmäkseen tanssinut ja kirjoittanut. Olen osallistunut ala-asteella yhteen kirjoituskilpailuun, koska äidinkielen opettaja suositteli sitä minulle. Vaihto-oppilasvuoteni aikana Italiassa osallistuin myös tanssikilpailuihin, mutta olin vain osa taiteilijan tekemää koreografiaa. Minun piti vain pysyä rytmissä.

Ennen yrittäjäksi ryhtymistä pohdin paljon sitä, miten tulisin raa'assa yritysmaailmassa pärjäämään. Enhän minä ole lainkaan kilpailuhenkinen. Liiketoimintasuunnitelmaan piti tehdä kilpailija-analyysi, pohtia sitä, mitä muut tällä alalla tekevät. Se oli mielenkiintoista, mutta minulle ei tullut koskaan kipinää kilpailla muiden ravintoloitsijoiden kanssa. Minä olen aina halunnut tehdä asiat eri tavalla.

Oikeastaan juuri erilaisuus on auttanut meitä eteenpäin. Meidän liikeideamme on ihan hullu. Myymme laadukkaista raaka-aineista taidolla valmistettua italialaista pizzaa ostoskeskuksen ylimmässä kerroksessa. Koska pizzamme on niin sanottua slow foodia, eli erittäin hitaasti valmistettavaa (joskin nopeasti syötävää) laaturuokaa, tarvitsemme jatkuvasti kolme täysipäiväistä ammattilaista keittiöön. Koska palvelun pitää olla nopeaa, tarvitsemme toiset kolme täysipäiväisesti työskentelevää henkilöä myymään pizzoja. Kun siis ottaa huomioon ostoskeskuksen korkean vuokratason, työntekijöiden palkat sekä tuoreiden raaka-aineiden hinnat, on helppo ymmärtää, ettemme voi kilpailla ainakaan hinnalla.

Vaikka kuluissa onkin vaikea nipistää, olemme ylpeitä siitä, ettemme oikeastaan kilpaile kenenkään kanssa. Meillä on uniikki tuote, jota ei saa mistään muualta (paitsi Rooman parhaista palapizzapaikoista). Meillä on myös ihan erilainen konsepti kuin kenelläkään muulla tässä kaupungissa. Sijaintimme on erilainen. Meillä ei ole omaa pientä ja viihtyisää koloa muutamine pöytineen, vaan ostoskeskuksen ravintolamaailmassa kaikilla on yhteiset istumapaikat. Tästä olemme saaneet asiakkailta kritiikkiä, mutta olemme tyytyväisiä siitä, että kaikki ovat löytäneet meille. Meillä käy asiakkaita kaikista ikäryhmistä. Hihkumme innosta, kun koulupäivän jälkeen joukko teini-ikäisiä
poikia tulee meille pizzalle. Se tarkoittaa, että erilaisuus on joskus ihan hyvä juttu ja että ne kaikkein vaikeimmin saavutettavat asiakasryhmätkin saattavat arvostaa vaihtelua.

Ihmettelen sitä, kuinka varsinkin ravintola-alalla kaikki tuntuvat myyvän samoja tuotteita. Maahanmuuttajavetoisia kebab-pizzerioita on joka kadunkulmassa, samoin kuin väsyneitä grillejäkin. Kaikilla on samat tuotteet ja samanlaiset neon-kyltit ikkunoissaan. En ole koskaan nähnyt yhdessäkään näistä paikoista jonoa. Miksi kukaan ei yritä muuttaa mitään? Oi miksi turkkilainen kebab-pizzerianpitäjä ei ala valmistaa falafelejä itse? Oi miksi väsyneen grillin omistaja ei ala valmistaa ranskalaisia tuoreista perunoista? Vai miten olisi ihan kunnon fish&chips?  Miksi makkaraperunoissa ei voisi olla vaikkapa riistasta tehtyä tuoremakkaraa?

Miksi joka aamu tukussa törmään ostoskärryihin, jotka sisältävä kaikki samoja puolivalmiita raaka-aineita?

On ihan kuin moni pienyrittäjä ottaisi mallia suurten monikansallisten ketjujen ruokalistoista. Moni ei ole kuitenkaan ymmärtänyt sitä, että muutama henkilöä työllistävä väsynyt grilli ei voi millään kilpailla maailman suurimman hampurilaisketjun kanssa, vaikka yrittäisikin tehdä samanlaisia juustohampurilaisia.
 





En oo kade!

Korvapuustin on leiponut kilpailija, kahvin olen tehnyt minä. Nam! 

Olen nuoren elämäni aikana tavannut monia kieroja ihmisiä. Sellaisia, jotka ovat hymyilleet minulle ja olleet kiinnostuneita asioistani, ja sitten minun poissaollessani supattaneet asioitani omien tuttaviensa korviin. Tässä tapauksessa sharing is caring ei päde. 

Epäilen, että moni ei uskalla puhua itsestään, ja puhuu sen takia muiden asioista. Siispä kun joskus tapaan minulle toisten asioista puhuvan henkilön, saatan todeta: "Niin, mutta mitä SINULLE kuuluu?". Silloin usein käy niin, että ihminen vaikenee.

En tiedä, mistä tämä erikoinen käytös johtuu, mutta epäilen syyksi kateutta tai huonoa itsetuntoa. Jos ei koe itselleen tapahtuneen mitään kertomisen arvoista, on helpompi halveksua muiden tekemisiä. 

Olen huomannut, että yritysmaailmassa on paljon kateutta. Tätä minä en ymmärrä. Yrittäminen olisi paljon kivempaa, jos kaikki ainaisen selän takana supattamisen sijaan kannustaisivat ja auttaisivat toisiaan. Koskaan ei nimittäin tiedä, milloin itse tarvitsee apua. 

Meillä on ollut tapana auttaa naapurissamme sijaitsevan grillin omistajaa leipomalla hänelle leipää, kun sämpylät ovat loppuneet kesken. Samoin minulla on tapana suositella samassa kerroksessa sijaitsevan kahvilan laktoosittomia erikoiskahveja asiakkaille, jotka eivät voi juoda tavallista maitoa. Se, että asiakas saa, mitä haluaa, ei ole minulta pois. 

Jos asiakas ei ole tyytyväinen, saattaa nimittäin käydä niin, ettei hän enää koskaan tule koko ravintolakerrokseen. 

Se ongelma ei sitten enää ratkeakaan pelkällä ystävällisyydellä.

giovedì 26 dicembre 2013

Tapsanpäivälahja



Kolme vuotta sitten tähän aikaan olin ollut äiti jo noin 15 tuntia. Istuin sairaalasängyssä ja ihmettelin pientä ihmistä, jonka olin aamulla synnyttänyt. Huoneessa oli minun lisäkseni kaksi muuta naista, joista toinen kuorsasi niin lujaa, etten saanut nukutuksi.

Katselin pientä poikaani kyynelehtien. Olin ehkä vähän sekaisin hormoneista. Minulle äitiys oli vierasta. Minulla oli amatöörimäinen olo. Huonetoverini, joka oli synnyttänyt keskosvauvansa jo kaksi viikkoa aikaisemmin, sen sijaan vaikutti oikealta ammattilaiselta. Hän puhui vierasta kieltä, josta tunnistin silloin tällöin sanoja, kuten: "kakka", "bilirubiini", "lamppu", "kylpy", "vaippa" ja "pissa". Pitääkö tämäkin kieli vielä oppia?, ajattelin itsekseni.

Siihen paikkaan minä lakkautin Helsingin sanomien kestotilaukseni ja aloitin googlauksen. Minulle tutuiksi tulivat erityisesti nämä hakusanat: "vauvan koliikki", "vauvan itku", "vauvan mahakipu", "vauvan allergia", "vauvan refluksi", "vauvan ilmavaivat". Minun ei koskaan tarvinnut herätä tarkkailemaan, hengittääkö pieni vauvamme, koska hän nukkui kahden tunnin pätkissä. Jos nukkui. Lääkärit sanoivat, että koliikki kestää korkeintaan kolme kuukautta. Minä tiedän, että se voi kestää kaksi vuotta.

Tein kaikki mahdolliset amatöörivirheet: otin vauvan viereeni nukkumaan, imetin lapsentahtisesti, enkä kuunnellut kenenkään viisaamman neuvoja. Saan siis syyttää vain itseäni (ja miestäni) siitä, että olen nukkunut kokonaisen yön viimeksi vuonna 2010.

Unettomuudesta huolimatta viimeiset kolme vuotta ovat olleet elämäni parasta aikaa. Joka aamu saan herätä iloisen peikkopojan huudahdukseen: "Äitiii! Noustaan!". Joskus saan jopa pusun. On ihanaa ja ihmeellistä katsella pienen olennon kasvua ja kehitystä. Poika tekee kuplivalla naurullaan arjestamme yhtä juhlaa.

Tapaninpäivä ei tule enää koskaan olemaan minulle vain jokin joulun jälkeinen pyhä, vaan maailman tärkeimmän ihmisen syntymäpäivä.







martedì 24 dicembre 2013

Joulurauha



Suunnittelin viettäväni stressittömän jouluaaton ja stressitön se totisesti olikin. Emme poistuneet kotoa koko päivänä. Nukuimme kolmen tunnin päikkärit ja kävimme saunassa. Sain miehen syömään uuniriisipuuroa sokerin ja kanelin kera (kun Lucalle kerran tarjottiin riisipuuroa koulun ruokalassa, pisti hän siihen oliiviöljyä ja suolaa). Mies söi myös ruisleipää smetanan, mädin ja punasipulin kera, mutta jälkkäripäärynä ei italianolle kelvannut. Oli kuulemma raaka. 

Tonttu kävi tuomassa pojalle ison kasan mieluisia lahjoja. Me vanhemmat pääsimme onneksi vähemmällä. Tänä jouluna ei yhtään krääsää, vaan ainoastaan pari kivaa lasitavaraa, hyvää luomuviiniä, suklaata ja kirja. 

Itse annoin miehelle lahjakortin kasvohoitoon ja hierontaan. Luca antoi minulle lahjakortin ihkuun Jenny's Storeen ja maapallon, josta saan kuulemma valita meidän seuraavan lomakohteen. En ole vielä päättänyt, haluanko kaupunki- vai rantalomalle... Jännää! 

Pötköttelin koko illan sohvalla. Suomalainen jouluruoka on aika heviä. Onneksi huomenna Luca kokkaa meille kevyen italialaisen, neljän ruokalajin joululounaan. 

Tosi kiva oli viettää jouluaatto ihan kolmistaan, mutta vähän kyllä tuli ikävä teitä sukulaisia. Pus!




lunedì 23 dicembre 2013

Joulu tulee!

Meillä kotona Muuramessa on aina ollut tapana stressata joulua. Samoin mieheni kotona Roomassa. Minun äidilläni on ollut hommaa neljän lapsensa ja heidän puolisoidensa ruokkimisessa. Anoppini on taas enemmänkin stressannut sitä, ettei heillä ole tiskikonetta. Tietysti myös kaikkien vieraiden miellyttäminen on stressaavaa. Koskaan kaikki eivät voi olla tyytyväisiä kaikkeen, ja stressikin on tarttuvaa. 

Tämä on meidän ensimmäinen joulumme ihan kolmistaan, jos ei lasketa sitä kolmen vuoden takaista joulupäivää, jonka vietin synnytyssairaalassa. Koska yhteiset vapaapäivät ovat meille nykyään harvinaisia, olen päättänyt olla stressaamatta, ainakin huomisesta lähtien...

Meillä vietetään suomalainen jouluaatto ja italialainen joulupäivä. Tämän illan olen viettänyt hellan edessä jouluruokien parissa, mutta yhtään en ole siivonnut. 

Kai se joulu tulee, vaikka olisikin vähän sotkuista...



Kippis joululle! 

sabato 21 dicembre 2013

Sharing is caring




Olen todella kiitollinen siitä, että juuri nyt elämme sosiaalisen median aikakautta. Facebookista on tullut suositumpi viestintäväline kuin puhelimesta, mummotkin twiittailevat ja Instagramissa naapurinpojasta voi tulla kansainvälinen megatähti. Edesmennyt isoäitini ei olisi kaikkea tätä ymmärtänyt. Hänelle pankkiautomaattikin edusti korkeaa teknologiaa.

Sen sijaan eläkeiän kynnyksellä oleva äitini päivittää Facebook-statuksensa monta kertaa päivässä. Hänet voi löytää LinkedIn-palvelusta ja epäilen hänen myös olevan erittäin ahkera kommentoimaan muiden blogitekstejä anonyymisti. Äitini on seniori. Sosiaalista mediaa emme siis enää käytäkään pelkästään me nuoret, vaikka moni tietämätön niin luuleekin.

Sosiaalinen media on mahtava juttu myös yritysten kannalta. Minä en tiedä, olisiko esimerkiksi meidän yrityksemme enää olemassa ilman sosiaalista mediaa. Meillä on uusi konsepti, uudenlainen tuote, tuntematon sijainti ja lähes olematon markkinointibudjetti. Mutta meillä onneksi on myös ihania asiakkaita, jotka ovat alusta asti tykänneet tuotteistamme ja kertoneet siitä esimerkiksi Facebookissa.

Sosiaalisen median aikakaudella hyvät jutut leviävät paljon nopeammin kuin ennen. Eihän kukaan tavallisten puhelimien aikakaudella valokuvannut ravintola-annoksiaan ja lähettänyt ravintolasuositustaan sadalle ystävälleen. Ajatuskin naurattaa. Mutta sosiaalisen median aikakaudella on helppo kertoa asioista, joista pitää. Oikeastaan se lienee imagokysymyskin. On kiva kertoa muille, mitä syö, missä käy kampaajalla ja kuinka painavia painoja on salilla nostellut.

Meidän yrityksemme ei siis ole maksanut markkinoinnista juuri mitään, mutta silti lähes jokainen uusi asiakas tulee sanomaan meille: "Mä oon kuullu, että täällä on parhaat pizzat, joten oli pakko tulla!". Me menemme näistä sanoista joka kerta ihan hämilleen. Meidän tekisi mieli pussata jokaista asiakasta, joka on puhunut meistä hyvää. Ajattelemme, että sosiaalinen media on ihan m-a-h-t-a-v-a juttu.

Moni ei sosiaalista mediaa käyttäessään tule ehkä edes ajatelleeksi, kuinka suuri apu yhden kivan jutun kertomisesta muille voi olla. Me olimme viime vuoden maaliskuussa mieheni kanssa kaksin. Nyt pystymme maksamaan palkkaa myös neljälle kokoaikaiselle työntekijälle ja uskon, että pian tarvitsemme lisää apua.

Sharing is caring. 













Hymystä ja hymyilemisestä

"Aidon hymyn tunnistaa siitä, että silmät hymyilevät suun mukana". Näin minulle sanoi eräs entinen radiotoimittaja, joka opetti radiojournalismia. En tiedä, kuinka pätevä radiotoimittaja on arvioimaan hymyjen aitoutta, mutta olen hänen kanssaan samoilla linjoilla. Hymy on aito, kun se leviää silmiin saakka.

Välillä minusta tuntuu, että ihmiset säästelevät hymyjään. Toisen ihmisen kohdatessaan moni kääntää katseensa pois ja yksinään hymyilevät ihmiset ovat harvinaisia. Erityisen vaikeaa aidon hymyn löytäminen tuntuu olevan asiakaspalvelijoille, vaikka siitä moni asiakas maksaakin. Olen ihan varma, että jos esimerkiksi kaupan kassalla työskentelevät henkilöt hymyilisivät enemmän, kävisivät asiakkaat useammin kaupassa ja tämän seurauksena myös myyntiluvut nousisivat. 

Minä olen itse sellainen haaveilija, että saatan kadulla yksin kävellessäni vain hymyillä ja katsella taivaalle. Minä en osaa salata iloani enkä suruani. Enkä käsitä sellaisia ihmisiä, joilla on aina kasvoillaan sama perusilme. Se tietenkin on osa monen työtä, sillä eihän esimerkiksi lääkäri voi kauheasti ilmaista tuntemuksiaan, jos vaikka potilas haisee pahalta. Mutta olen tavannut myös paljon sellaisia tasaisen perusilmeen omaavia ihmisiä, joilla varmasti olisi paljonkin tunteita purettavanaan. 

Joskus mietin, onko hymyilystä tullut epätrendikästä. Naistenlehtien mallit esimerkiksi harvoin hymyilevät. Sosiaalisessa mediassa leviävät omakuvat eli "selfiet" ovat myöskin usein varsin totista katseltavaa. Minusta tämä on tylsää, koska hymy antaa anteeksi paljon kauneusvirheitä, jos sellaisia jollakin sattuu olemaan. Usein juuri hymy on se, joka hurmaa ja tekee ihmisestä viehättävän. 

Mieti vaikka. Olet sokkotreffeillä. Ravintolassa sinua vastaan kävelee mies, jolla on jalassaan rumat kengät, kuluneet farkut, epäsiisti parta ja kulahtanut t-paita, eikä se edes hymyile, vaan mumisee jotain. Sitten kuvittele sama tyyppi hymyilevänä. Ero on suuri. Vaikka mies vain mumisisikin, mutta tekisi sen hymyillen, saattaisi jutusta ehkä tulla jotakin? 

Minusta ihmisten pitäisi hymyillä enemmän. Se ei maksa mitään, mutta tekisi maailmasta paljon mukavamman paikan. 












venerdì 20 dicembre 2013

Rekrytoinnin sietämätön vaikeus

Työntekijöitä etsiessä pitää olla tarkkanäköinen.


"Minä vihaan rekrytointia", totesin eilen Hansan yrittäjien joululounaalla. Muut yrittäjät hieman hämmästyivät suoraa kommenttiani, mutta olivatkin sitten lopulta samoilla linjoilla. Rekrytointi osaa olla joskus todella rasittavaa puuhaa.

Joka kerta, kun olen ilmoittanut avoimesta työpaikasta pizzeriassamme, olen saanut tehtävään yli sata hakemusta. Olen tietenkin otettu siitä, että niin moni haluaa työskennellä kanssamme, mutta ongelma on se, että tosiasiassa kovinkaan moni hakijoista ei oikeasti halua. Eikä kukaan tietenkään halua tiimiinsä sellaista henkilöä, joka ei oikeasti ole kiinnostunut hakemastaan työstä.

Muutama kuukausi sitten, kun haimme asiakaspalvelijaa pizzeriaamme, sain taas yli sata hakemusta. Toivoin hakijoilta aiempaa kokemusta ravintola-alalta, mutta ehkä vain kolmanneksella sitä oli. Toivoin, että työntekijä pystyisi tekemään sekä päivä- että iltavuoroja, mutta 90% hakijoista oli täyspäivisiä opiskelijoita. Moni kirjoitti hakemukseen, että pystyisi työskentelemään vain joulukuuhun asti. Minä kysyin itseltäni: Miksi ihmeessä kouluttaisin työntekijän tehtävään, jos hän haluaa lähteä pois vuoden kiireisimpänä aikana?

Kävin kaikki hakemukset läpi ja kutsuin potentiaalisimmat haastatteluun. Haastattelin kymmentä erilaista henkilöä, joista kukaan ei oikeastaan edes tiennyt, minne on hakemassa töihin. Kukaan ei ollut perehtynyt etukäteen konseptiimme tai tuotteisiimme. Toisaalta minä ymmärrän tämän, olemmehan vielä melko tuntematon yritys, mutta mielestäni työnhakijoiden olisi ollut syytä edes vilkaista kotisivujamme.

Haastattelujen ajaksi olin järjestänyt itselleni sijaisen ja pidentänyt poikani päiväkotipäivää. Kun kyselin hakijoilta kysymyksiä, olisin halunnut olla jossain ihan muualla. Vaikka hakijat olivatkin ihan mukavia, en vain millään nähnyt ketään heistä palvelemassa asiakkaitamme. Kenestäkään ei tullut hyvä fiilis.

Sitten, kun haastattelujen jälkeen nousin pöydästä, kulman takaa ilmestyi kaunis ja reippaan oloinen nuori nainen, joka ojensi minulle hakemuksensa. Hän oli hakemuksensa kanssa hieman myöhässä, mutta ajatteli kuitenkin yrittää. Minulle hänestä tuli heti vakuuttunut olo. Kysyin, haluaisiko hän aloittaa heti seuraavalla viikolla. Hän aloitti ja on osoittautunut erittäin hyväksi työntekijäksi.

Samoin muutamaa kuukautta myöhemmin, kun huomasimme tarvitsevamme lisää apua, kutsuin erään potentiaalisen hakijan suoraan töihin tekemään harjoitteluvuoron. Hänestäkin tuli hyvä fiilis, eikä minun tarvinnut tuhlata resurssejani haastatteluiden järjestämiseen.

Harmi vaan, että nyt toinen näistä reippaista tytöistä muuttaa pois Suomesta, ja joudun taas rekrytointirumbaan. Tällä kertaa ajattelin palkata henkilön, jonka koulutuksesta voisi olla meille jotain hyötyä, esimerkiksi restonomin. En vain millään usko perinteiseen hakemus-haastattelu-työsuhde -rekrytointiin, koska se vie aikaa, eikä oikeiden tyyppien löytäminen ole helppoa.

Yritin jo levittää sanaa Twitterissä, mutta se ei välttämättä ole se ihan kaikkein paras kanava rekrytointiin. Minusta olisikin kivaa, jos potentiaaliset työnhakijat mainostaisivat itseään enemmän. Olisi hienoa, jos työntekijät voisivat jotenkin käytännössä osoittaa sen, että ovat oikeita tyyppejä työskentelemään juuri meidän yrityksessämme. Ansioluettelolla ei nimittäin välttämättä ole mitään arvoa, jos asenne on kunnossa.




































giovedì 19 dicembre 2013

Humanisti pizzeriassa

Joskus, kun ajattelen, miten erikoisia väyliä elämäni kulkee, minua naurattaa. Olen humanisti pizzeriassa. Koulutuksellani ei siis oikeastaan pitäisi olla mitään tekemistä sen kanssa, mitä nykyään teen. En ole lukenut laskentatoimea enkä yrittäjyyttä. Minä, kielenkääntäjä ja luova kirjoittaja, olen heittäytynyt ihan uuteen maailmaan. 

Olen löytänyt itseni laatimasta veroilmoituksia, järjestämästä työhaastatteluja, antamasta potkut mukavalle ihmiselle, palvelemasta toinen toistaan mukavampia asiakkaita (ja niitä vähemmän mukaviakin), neuvottelemasta ja säätämästä. 

Olen ollut todella huolestunut. Olen syönyt paljon pizzaa. Olen valvonut paljon. Olen tehnyt töitä enemmän kuin laki sallisi. 

Näitä asioita en olisi luultavasti kielenkääntäjänä tehnyt (ajatuksenani oli joskus ryhtyä kääntämään romaaneja), mutta koulutuksestani on ollut minulle myös valtavasti hyötyä.

Olen osannut selittää asiakkaille, mistä tuotteestamme on kyse. Olen kääntänyt tuoteselosteita ja yrittänyt keksiä suomenkielisiä vastineita italiankielisille tuotenimille. Olen ollut luova (tätä olen toki aina ollut). 

Nuorempana ajattelin, ettei kaupallinen ala olisi soveltunut minulle yhtään, koska minusta se ei vaikuttanut yhtään luovalta. Nyt olen aloittanut kauppatieteiden opiskelun, ja tajunnut, että minun olisi ehkä pitänyt tehdä se jo seitsemän vuotta sitten. Se on inspiroivaa ja innostavaa, ja kertoo paljon maailmasta, jossa nyt elämme. 

Kauppatieteellisiä teoksia lukiessani olen myös huomannut, etten olekaan tehnyt kaikkea väärin, vaan aika hyvin. Vaikka olenkin humanisti. Sitä paitsi virheistä oppii.



Aika monta kertaa harjoittelin tätäkin. Täydellisen espresson valmistus ei välttämättä onnistuisi maisteriltakaan.
 

domenica 15 dicembre 2013

Yrittäjän sunnuntai

Sunnuntaifillis



Tänään on sunnuntai. Olemme olleet kahdeksan tuntia töissä, poika on ollut päiväkodissa ja olemme syöneet yhdessä pizzaa. Näin olemme tehneet lähes joka sunnuntai viimeisen puolentoista vuoden aikana. Se kannattaa, koska sunnuntai ei Suomessa ole mikään shoppailupäivä.

Sunnuntai on erittäin ongelmallinen päivä meille pienille kauppakeskusyrittäjille. Työntekijöille pitää maksaa sunnuntaisin tuplapalkkaa, eivätkä ihmiset juurikaan pyöri pyhäpäivinä kauppakeskuksissa. Tämä johtaa usein siihen, että vaikka kulut (ja hävikki) nousevatkin pilviin, on myynti olematonta.

Meille ensimmäisen vuoden sunnuntait olivat painajaismaisen hiljaisia. Tuotteiden valmistamiseen kului saman verran aikaa kuin muulloinkin, mutta kukaan ei tullut niitä ostamaan. Yritimme keksiä vaikka mitä tempauksia ja tarjouksia, jotta asiakkaat löytäisivät meille myös sunnuntaisin, mutta harvoin ne toimivat. Kun kauppakeskus oli autio, myös pizzeriamme oli autio.

Tällaisina hetkinä mietin aina kuinka paljon rahaa valuu hukkaan sen vuoksi, että on kauppakeskuksen on pakko olla auki. Vaateliikkeissä myyjät pyörittelivät peukaloitaan, vartijat rupattelivat keskenään ja matkapuhelinoperaattorin myyjä näpräsi puhelimensa ruutua. Sähköä kului, energiaa kului ja ihmisten aikaa kului. Miksi koko kauppakeskuksen pitäi olla töissä jos suurin osa asiakkaista vietti vapaapäiväänsä mieluummin kotona?

Vaikka sunnuntait ovatkin tänä vuonna menneet jo hieman paremmin, me yrittäjät olemme lähes joka sunnuntai itse töissä, koska sillä tavalla säästämme tuhansia euroja vuodessa. Sunnuntaipäivän aukiolo on lyhyt ja rytmi verkkainen. Mieluummin vietämme vapaapäivämme viikolla. Ymmärrämme kuitenkin myös niitä yrittäjiä, jotka haluavat olla sunnuntaisin itse kotona. Monilla on kouluikäisiä lapsia, ja sunnuntai saattaa olla monessa perheessä ainoa yhteinen vapaapäivä. 

Useat kauppakeskusyrittäjät ilahtuvatkin varmasti tästä uutisesta ja epäilen, että aika moni liike aikookin pitää liikkeensä suljettuna juuri sunnuntaina. Meille tosin maanantait ovat nykyään jopa hiljaisempia kuin sunnuntait, koska kaikki tuntuvat aloittavan laihdutuskuurin aina viikon ensimmäisenä päivänä... Perjantaihin mennessä se onkin sitten onneksi jo unohtunut.


























sabato 14 dicembre 2013

Uusi alku




Olen jo jonkin aikaa kirjoittanut säännöllisesti muutamaa blogia. Yrittäjyydestä ja siihen heittäytymisestä olen kertonut täällä, lennokaista ajatuksistani täällä ja yrityksemme tuotteista täällä. En ole kuitenkaan päivittäny jokaista blogiani tarpeeksi säännöllisesti, koska minusta on tuntunut, että niillä kaikilla on vähän liian rajattu aihepiiri (ja yhdessä herneet nenään helposti vetävä lukijakunta).

Tässä blogissa aionkin siis kirjoittaa hieman laajemmin kaikesta siitä, mikä minua mietityttää. Mielipiteeni saattavat joidenkin mielestä olla liian voimakkaita, mutta en inhoa mitään enempää kuin sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole mistään mitään mieltä, joten saatte luvan kestää.

Tässä vielä muutama fakta minusta teille, jotka ette minua vielä tunne: 


-Nimeni on Salla-Maria, mutta suurimmalle osalle ihmisistä olen vain Salla. 

-Mieheni on italialainen.

-Meillä on uhmaiässä oleva poikalapsi.

-Meillä on Suomen ainoa roomalaista palapizzaa myyvä pizzeria turkulaisessa ostoskeskuksessa.

-Olen toimitusjohtaja italialaisia viinejä maahantuovassa yrityksessä, jonka perustin isäni kanssa.

-Olen humanistisen tieteiden kandidaatti, joka on kiinnostunut kauppatieteistä.

-Meillä syödään hyvin ja nukutaan huonosti.

-En omista kelloa enkä kalenteria.


Kirjoitan taas huomenna lisää! Jännää!